Kirjoitan nyt vakavasta aiheesta, joten olen korkeintaan tahattomasti hauska.

Huumori syntyy ymmärtääkseni aina ristiriidasta. Kyse on yhteensopimattomien aineksien törmäyksestä. Ristiriidan toinen osapuoli sijaitsee naurajan päässä: odotus tai aikaisempi ymmärrys siitä, miten asiat ovat. Tai tavanmukaisuus: miten pitäisi käyttäytyä.

Nauruun purskahdetaan, kun tapahtuu jotain, mitä emme osanneet odottaa, tai kun paljastuu jotakin sisäisen maailmanjärjestyksemme vastaista. Ristiriidan äkillinen ilmaantuminen näyttää meille absurdin, ja absurdille me nauramme.

Ennakkokäsitykset ovat naurulle välttämättömiä. Kaikkein selvimmin tämä ilmenee parodian kohdalla: vitsit eivät aukene, ellei ivailun kohdetta tunneta. Vastaavasti slapstick-komiikka ei huvittaisi, jos arkikokemuksemme ei johdattaisi meitä odottamaan toisenlaisia ajoituksia ja toisenlaisia kommelluksia.

En olisi ymmärtänyt nauraa Pirkko Saision (yksi suosikki-ironikkojani) Vastavalossa esittämään sveitsiläiskuvaukselle, ellen olisi ensin tutustunut sveitsiläisyyttä koskeviin ennakkokäsityksiin. Tajusin tämän vasta, kun huomasin, etteivät samat kohdat naurattaneet tuttaviani lainkaan.

Jo pelkkä suora puhe voi herättää naurun. Näin esimerkiksi Kaarina Hazardin Kontallaan-kirjassa. Hazard kirjoittaa räväkästi ja nasevasti. Se on itsessään hauskaa, koska tavallisesti emme puhu niin. Käytöstavat vaativat kaunistelua ja häveliäisyyttä sekä johtajien edessä nöyristelyä, heidän pitämistään pätevinä asiantuntijoina. Tämä kaikki joutuu ristiriitaan Hazardin esitystavan kanssa. Sovinnaisuuden kupla puhkeaa, ja siitä syntyy nauru.

Nauru on filosofinen peruskokemus: todellisuuden näyttäytyminen toisin. Turvallisen ja täsmällisen rikkoutumista. Olen kuullut kerrottavan zen-koulukunnasta, jonka mukaan nauru vie kohti valaistumista. (Olen kuuullut myös toisesta zen-koulusta, jonka mukaan toisten pelästyttäminen karjumalla vie kohti valaistumista.) Nauru paljastaa aina jotakin, ja siksi naurua tulisikin kuunnella tarkoin. Mille nauroin? Miksi?

Tai: miksi vitsi ei naurattanut?

Kun vitsi ei naurata, saattaa syitä olla useita. Voin olla sinut ja tuttu sen ristiriidan kanssa, jota minulle yritetään uutena esittää. Sen paljastuminen ei siis olekaan ristiriidassa ennakko-odotuksieni kanssa. Tilanne ei näyttäydy absurdina, vaan on sopusoinnussa odotuksieni kanssa. Vanha vitsi ei naurata.

Voi myös olla niin, etten ymmärrä asiaa, jolle nauretaan. Olen liian tyhmä, en osaa odottaa aiheesta mitään.

Tai sitten olen tosikko: kieltäydyn näkemästä absurdin läsnäoloa. Tosikkous johtunee tyypillisesti turvattomuuden tunteesta niillä elämän osa-alueilla, joille nauretaan. Pelkään minuuteni luhistumista elukan tasolle, jos nauran pierulle. Tai pelkään menettäväni elämäni perustan, jos nauran Jumalalle. Mahdollinen tosikkous on iskostunut niin syvälle, ettei sen ydintä peilata koskaan mihinkään, ja sen absurditeetti jää kätköön.

Mitä tekee nuori mies pyllähtäessään liukkaalla jalkakäytävällä nurin? Hän naurahtaa. Komiikan ja tragiikan välinen ero on hiuksenhieno. Tismalleen samat oivallukset voidaan nähdä joko itkettävinä tai naurattavina. Ei ole itsestään selvää, että turvallisen ja täsmällisen rikkoutuminen synnyttäisi mielihyvää. Kaatuvan nuorukaisen tapauksessa kyse on naurajan omasta valinnasta. Kärjistetysti: hän nauraa, ettei alkaisi itkeä. Itselleen nauraminen ei ole traagista, mutta nauretuksi tuleminen voi sitä olla, mikäli sosiaalisia suhteita hallitsee tosikkous.

Kirjallisuudessa tragiikan ja komiikan välinen raja on kerronnan sävyssä. Niinkin pienet asiat kuin lauserytmi tai yksittäisen taivutusmuoto voivat määrittää, kumpana teksti luetaan. Kaikkein herkin huumori saattaakin jäädä jopa huumorintajuiselta lukijalta havaitsematta, jos hänen elämänsä kieli poikkeaa ratkaisevissa paikoissa siitä kielestä, jota kirjoittaja käyttää.

Onkin syytä uskoa, että – paitsi erilaisen kielen, myös asioista vallitsevan erilaisen esiymmärryksen vuoksi – eri tavoin elävien ihmisryhmien kyky ymmärtää toistensa hienovaraisimpia vitsejä on huono. Universaalikomiikkaa voi olla vain siellä, missä kaikilla on yhteiset ennakkoasenteet. Toivoakseni ei missään.


Jukka Laajarinne