Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
NONO
13.09.2009 - 16:40


 


Stieg Larsson: Tyttö, joka leikki tulella


 
Tämä on trilogian toinen osa ja se jatkaa suunnilleen siitä, mihin Miehet, jotka vihaavat naisia päättyi. Aikaa välissä on kulunut vain noin vuosi.

 
Ensin täytyy sanoa, etten muista milloin olisin lukenut vajaat seitsemänsataa sivua näin nopeasti. Tai no joo, ehkä silloin kun luin Miehet, jotka vihaavat naisia.

 
Larssonilla on jokin maaginen kosketus, joka koukuttaa lukijan niin pahasti, ettei kirjaa voi päästää käsistään kovin pitkäksi aikaa kerrallaan.

 
Kirjan nimen voi ymmärtää sekä symbolisella että kirjaimellisella tavalla. Molemmat tulkinnat ovat oikeita ja olemassa. Lisbethin elämä nimittäin on tässä kirjassa varsinaista tulella leikkimistä.
 

 
Se kaikki paha, johon viitattiin ensimmäisessä osassa, alkaa myös hiljalleen paljastua sekä lukijalle että vähän muillekin.

 
Wennerstömin rahoilla rikastunut Lisbeth Salander palaa noin vuoden kestäneeltä ulkomaanreissultaan. Ei kestä kauan, kun hänet etsintäkuulutetaan epäiltynä raa’asta kaksoismurhasta.
 

 
Salanderilla on aika vähän ystäviä, mutta sitäkin enemmän löytyy epäilijöitä. Virallisten papereiden mukaan Salanderia pidetään väkivaltaisena mielipuolena.
 

 
Töksähtelevästä ja epäsosiaalisesta käytöksestään huolimatta Salanderilla on muutama todellinen ystävä, joiden apu on nyt korvaamaton. Salanderin ongelma vain on, ettei hän luota keneenkään.
 

 
Tyttö, joka leikki tulella on ennen kaikkea Lisbethin tarina. Ensimmäisestä osasta tutut henkilöt ovat kyllä mukana, mutta esim. tällä kertaa Mikaelilla ei ole aikaa rampata sängyssä niin tiuhaan, vaikka tokihan hänellä on – Erikan lisäksi – rakastajatar. Ei tietenkään mikään vakisuhde, vaan normi panosuhde.

 
Odotan innolla, että saan Pilvilinnan, joka romahti. Vielä en viitsi sitä ainakaan tilata, odottelen hintojen alenemista vielä hetken. Tai ostan sen divarista, jos löydän.

- Elegia (Julkaistu alun perin Mainoskatko-blogissa 23.7.2009.)

 

Kategoriat: Kesädekkari , Kirjallisuus 0 kommenttia Kommentoi
08.08.2009 - 18:51

 
Lindamurha (Linda - som i Lindamordet, Persson 2005; suom. Kari Koski, Bazar Kustannus Oy, 2006) on ensimmäinen Leif GW Perssonin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Lindamurha kertoo nuoren ruotsalaisen poliisiksi opiskelevan naisen murhasta ja poliiseista, jotka tutkivat rikosta. Persson paneutuu pikkutarkasti siihen mitä poliisi tekee ja näkee ja kuulee, sen jälkeen kun rikos on havaittu.

Henkilökaarti on mittava, mutta kirjan päätähdeksi nousee poliisipiireissä hankalana tyyppinä tunnettu rikoskomisario Evert Bäckström, joka syystä tai toisesta lähetetään Växjöhön johtamaan murhan tutkimuksia. Bäckströmin maailma on jokseenkin kapeutunut ja hänen ruokaa ja juomaa kaipaava hahmonsa ravaa rikospaikan, toimiston, ravintolan ja hotellihuoneen väliä.

Rikoskomisario Bäckström on katkera mies, mutta hän ei luultavasti tunnista katkeruutta itsessään. Bäckströmin jatkuva sisäinen, räävittömän kirveltävä monologi on kirjan herkullisinta antia kaikessa koomisuudessaan ja säälittävyydessään, etenkin kun nämä Bäckströmin todemmat ajatukset on yleensä kirjattu heti sen perään mitä hän on juuri ääneen sanonut. Oikeassa elämässä Perssonin antisankarin tapainen sovinistinen jne. tuttavuus ei olisi lainkaan huvittava.

Persson esittelee Bäckströmin näin:

"Bäckstöm oli lyhyt, lihava ja primitiivinen, mutta tarvittaessa hän pystyi olemaan sekä ovela että pitkävihainen. Itse asiassa hän piti itseään fiksuna miehenä parhaassa iässä. Vapaana ja sitoutumattomana miehenä, joka piti enemmän rauhallisesta kaupunkielämästä, ja koska tarpeeksi moni houkutteleva ja kevyesti pukeutunut daami näytti oleva asiasta samaa mieltä, ei ollut todellakaan mitään syytä valittaa.--- "

Murhan muita tutkijoita ovat ahdistunut ja tunnollinen Jan Levin, järkevä Anna Holt ja nuori, nerokas Lisa Mattei. Kiinnostavaa kyllä, Perssonin henkilöhahmot "nousevat ja laskevat" kirjassa hiukan arvaamattomasti, kuin radoillaan liikkuvat hahmot tivolin ampumakojussa.

Persson esittää ruotsalaisen poliisin suurelta osin melko koomisessa ja synkässä valossa. Paikoin ei olla kaukana farssista. Luulen kuitenkin, että vastaavanlaisia tyyppejä löytyy useimmista ammattikunnista - tai että niitä voi todentuntuisesti upottaa lähes minkä tahansa ammattikunnan raameihin, fiktion merkeissä. Myös media ja mediasirkukseen osallistuvat kansalaiset (epäillyt, todistajat ja muut) Persson nostaa "narulle kuivumaan".

Kirja on omistettu Maj Sjöwallille ja Per Wahlöölle, mutta Perssonin teos on ruotsalaisen kirjailijapariskunnan klassikkodekkareita huomattavasti karkeampi ja ronskimpi.

Lindamurha/Roihan kirja/YLE
Leif GW Perssonin kotisivut (ruotsiksi)

Mariar (Ilmestrynyt alun perin Kiviä kengässä -blogissa 5.8.2009.)
 
Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 2 kommenttia Kommentoi
21.07.2009 - 00:53

 

Karin Alvtegen: Tuntematon


 

En ole jaksanut päivittää tässä välissä kaikkia lukemiani kirjoja, mutta yritän ottaa nyt kiinni.

 
Olen lukenut Alvtegenilta yhden kirjan aiemmin, Petos. Petos oli ihan ok, mutta en muista siitä enää paljonkaan. Ilmeisesti se kuitenkin oli jollakin tapaa vaikuttava, sillä Alvtegenin nimi jäi mieleeni.

 
Tuntemattomassa käydään läpi Sibyllan elämää. Sibyllä on lähtöisin yläluokkaisesta perheestä. Kuitenkin hän päätyy laitapuolen kulkijaksi ja pummiksi. Sibyllalla ei ole kotia eikä (periaatteessa) tuloja, vaan hän elää kadulla nukkuen milloin missäkin.

 
Sibyllan tuntematon elämä kuitenkin muuttuu, kun hänet etsintäkuulutetaan murhasta. Sibylla on tosiaan ollut murhapaikan kupeessa, mutta ei ole tehnyt murhaa. Puhdistaakseen maineensa ja saadakseen jatkaa tuntematonta elämäänsä hänen on löydettävä oikea syyllinen.

 
Sibylla törmää sattumalta teini-ikäiseen poikaan, joka haluaa auttaa Sibyllaa. Kirjassa paljastuu hiljalleen se syy, joka johti Sibyllan eristäytymiseen suvustaan.
 

 
Tuntematon on mielenkiintoinen kirja, jonka halusi lukea nopeasti. Uskottava? Sitä se ei ollut, mutta pitääkö dekkarin ollakaan? Kaiken kaikkiaan Tuntematon oli hyvin viihdyttävä kirja ja ainakin minua se houkutteli lukemaan muitakin Alvtegenin kirjoja.
 

 
Jos tätä Alvtegenin kirjaa pitäisi verrata johonkin, niin kenties Minette Waltersin kirjat olisivat lähin vertailukohta.

 
Lue kirjan takakansi täältä.
 

- Elegia (Julkaistu alunperin Mainoskatko-blogissa 17.7.2009.)
 

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 0 kommenttia Kommentoi
09.07.2009 - 07:00

 

  
Tv-sarjan ohjaaja James Cellan,
käsikirjoitus Alan Plater
 
 
 
Kaikista 80 mahdollisesta komisario Maigret –tarinoista taisin päätyä teokseen Maigret ja kadonnut asiakirja, eli alkuperäiseltä nimeltään Maiget et le ministré vain koska tiesin vanhastaan, että Maigret-kertomukset ovat pääpiirteittäin samantyylisiä. Niinpä kirjan voi valita vaikkapa vain siksi, että asiakirjan katoaminen on jotakin, mikä omassakin elämässä voi olla sangen suurta huolta aiheuttava seikka.
 
Georges Simenon oli todella tuottelias dekkarikirjoittaja. Hän aloitti Maigret-teoksensa 1931, julkaisemalla saman tien peräti kahdeksan kirjaa, ja vuoteen 1934 mennessä niitä oli jo 19. Ja vaikka uralle mahtui taukojakin Maigretin suhteen, ennätti hän mainittuihin 80 kappaleeseen vuoteen 1972 mennessä, jolloin päätti jäädä eläkkeelle. Muuta pulp-viihdettä hän tuotti n. 200 teosta ja näiden rinnalla vielä muuta, ansiokastakin proosaa sekä muistelmansa.   
 
Tässä on kuitenkin tarkoitus keskittyä yhteen Maigret-dekkariin ja sen tv-toisintoon, joten Simenonista laajemmin kiinnostunut löytää kyllä aineistoa vaikkapa tuolta tai tuolta. Linkit:
 
Kadonneessa asiakirjassa on kyse murhajutusta korkeintaan tuottamuksellisesti. Sen sijaan se lähestyy Simenonille harvinaisempaan tapaan politiikan maailmaa. Tarinan taustaksi kerrotaan Ranskaa järkyttäneestä tapahtumasta, jossa valtion rakennuttama parantola sairaille lapsille on romahtanut, koska se sijaitsi joen rannalla, ja joen tulviessa rakennuksen perustat murtuivat. Rakennuksen romahtaminen aiheutti 62 lapsen kuoleman.
 
Yleisten töiden ministeriö on asiassa vastuullinen ministeriö, niin rakennuttamisen kuin sitä koskevien asiakirjojen suhteen. Tapaus on nostanut esiin tiedon, että sairaalan rakentamisen yhteydessä paikan turvallisuutta ja rakentamisen mielekkyyttä oli tiedusteltu eräältä asiantuntevalta rakennusinsinööriltä, joka oli perehtynyt nk. betonin kestävyysongelmiin. Hänen antamastaan raportista kävi ilmi, että rakentaminen tuolle paikalle oli epäsuotavaa, koska tulvan sattuessa rakennus saattaisi romahtaa.
 
Lausuntoa nyt etsittäessä – sekä syyllisiä raportista piittaamattomaan rakentamiseen – käy ilmi, että asiakirja on kadonnut. Kenen edun mukaista on, ettei asiakirjan totuus enää koskaan tulisi julkisuuteen? Kuka on maksanut poliitikoille siitä, että he kaikesta huolimatta suostuivat rakennustöihin? Ministereiden tiedetään usein vierailevan erään rakennusliikkeen omistajan kesähuvilalla, ja heidän tiedetään saaneen tältä myös kalliita lahjoja, kuten jalokiviä ja kultakelloja.
 
Yleisten töiden ministeri kertoo Maigretille, että teknisen koulun vahtimestari toi hänelle tuon kadonneen raportin, ja että se oli hänellä vuorokauden. Sen jälkeen se varastettiin häneltä, eikä hän nyt voikaan tuoda sitä julkisuuteen. Kukaan ei siis uskoisi, että hän ei ole tapahtuneeseen syypää, vaan kaikki olettavat, että hän yrittää peitellä jälkiä, omiaan ja edeltäjiensä.
 
Tällä kohdalla teos astuu politiikkaan, ja kohdistaa huomion erääseen populistityyliseen kansanedustaja Mascouliniin, jonka iskulauseena saattaisi hyvinkin olla ”rosvot kiinni”. Kiintoisaa onkin, että tällä kohdalla Simenonin kirja ja siitä tehty tv-sarja ovat täysin eri mieltä kansanedustajan toimista. Simenon esittää tämän kansanedustajan suurisuisena ja hieman juonittelevanakin tyyppinä, jota kiinnostaa oma etu, näkyvyys ja vaikutusvalta kanssapoliitikkohinsa.
 
Tv-sarja taas esittää, että Mascoulin on demokratialle välttämätön rakkikoira, jonkalaiset ovat ehdottoman välttämättömiä, koska he pitävät ääntä kaikesta. Että ilman heitä ministerit ja muut vallankäyttäjät kääntyisivät kokonaan sisäänpäin, jakaisivat rahoja ja valtaa sulle, mulle ja sun kavereille.
 
Vastaavasti eri teillä ollaan kuvattaessa yleisten töiden ministeriä, Auguste Pinoitia, joka Simenonin kirjassa on kuvattu lähes idealistiseksi poliitikoksi. Mieheksi joka uransa alussa piti puheen, että yhteiskunta olisi paljon parempi, jos siinä valtaa käyttävät yksinkertaisesti kieltäytyisivät puristamasta erilaisia ”likaisia rahoja käsittelevien” tahojen käsiä. Kuten siis esimerkiksi tällaisten suhmuroivien rakennusyrittäjien, ja heitä suosivien poliitikkojen.
 
Ja heitähän löytyy omastakin maastamme, on kaikenlaisia moottorikelkkatehtaita, on Nova-groupeja ja muita poliitikkoja lähellä olevia tahoja.
 
Tv-sarja taas, joka näkee rakkikoirat hyödyllisiksi, esittääkin, että Auguste Pinoit, jota esittävä ministeri on kuvattu kirjaa vanhemmaksi ja hauraammaksi mieheksi, ihailee Mascoulinin kaltaista rohkeaa ja tulisieluista poliitikkoa.
 
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin huomaan jonkin kirjan tv-toteutuksen kirjoittavan tarinan aivan uuteen uskoon. Kummallisen usein niin tehdään juuri dekkarien osalta, ja mikä vieläkin kummallisempaa, kyse ei ole jännityksen luomisesta, vaan ainakin kahdesti olen todennut, että kyseessä on yritys selittää epämoraalinen käytös aivan jokapäiväiseksi. Miksiköhän? Onko TV kirjoja konservatiivisempi yhteiskunnallisia ongelmia tai moraalia kuvattaessa?
 
Sama tehdään tässä kirjassa toisenkin miehen kohdalla. Simenon kuvaa ministerin kansliapäällikön jokseenkin selkärangattomaksi, aina veloissa olevaksi, lukuisten naisten mieheksi, joka on valmis mihin tahansa muutamasta setelistä. Tv-sarja puolestaan esittää, että mies hankki rahaa pikaisesti vain viihdyttääkseen tyttöystävää, joka muutoin olisi jättänyt hänet, kunnon miehen.
 
Mielenkiintoista siis on, että kirjan ja tv-sarjan alku ja loppu ovat jokseenkin samat, henkilöt ovat samat, mutta niiden välillä kerrottu tarina ei ole lainkaan sama. Itse asiassa sarja on paikoin jopa vastakohtainen. Idealistinen ja rehellinen poliitikko vaihtuu heikoksi ja araksi toista vahvaa poliitikkoa / populistipoliitikkoa ihailevaksi mieheksi. Populismin ei ole ikävä ilmiö politiikassa vaan välttämätön osa demokratiaa.
 
Hyvä on, mielipiteet voivat erota, mutta saako tv-sarja olla kokonaan jotakin muuta kuin teos, johon se väittää pohjautuvansa?
 
Itse Simenonin teos ei varmastikaan ole hänen parhaita teoksiaan, mutta silti rautaista laatutyötä. Ottaen huomioon, että Maigret-sarja alkoi jo 1930-luvulla, se oli erittäin edistyksekäs dekkarin kaavojen kannalta. Maigret toimii nimenomaan poliisipäällikkönä alaisineen ja päällikköineen eikä yksityisetsivänä. Hän myös perustaa tutkimuksensa melkein aina omiin vaistonvaraisiin vaikutelmiinsa ihmisistä, eräänlaiseen psykologisointiin, ja siten Maigret-romaanit ovat myös eräänlaisia psykologisoivia dekkareita, vaikkakaan eivät vie tätä piirrettä kovinkaan syvälle.
 
Miljöökuvauksessa jokaisen kirjan päähenkilöitä on myös Pariisi ja sen ilmasto ja ihmisten tavat. Jokainen Maigret-kirja on pikamatka vanhaan Pariisiin. Ja Maigret ruoka- ja juomatapoineen on hyvän pariisilaismiehen perikuva. Aikakauden moraalia kirjat eivät yleensä yritäkään syvästi järkyttää. Rikokset lieveilmiöineen riittävät osoittamaan, että puhtaan pinnan alla liikkuu monenmoista kulkijaa. Tapainkuvaus, kaikki yhteiskuntaluokat kattavana, kirjojen formaatin tuttuus, Maigretin älyllinen ylivoima… siinä tekijöitä, jotka ovat tehneet näistä 80 kirjasta dekkarigenren kestävämpiä perustoja.

 

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 4 kommenttia Kommentoi
07.07.2009 - 21:15


 
Maksu jatkaa suunnilleen siitä, mihin kosto jäi. Aikaa on tässä välillä kulunut vain vajaa vuosi.
 

 
Kostossa Piillä ja komisario Juha Heinolla oli vireillä orastava suhde. Maksussa heidän suhteensa jatkuu, mutta ei ihan ongelmitta.
 

 
Suhde Piin ja Heinon välillä on kuitenkin vain aika ohkainen sivujuonne. Kirjassa keskitytään etsimään varastetun 9-kuukautisen vauvan mysteeriä. Kuka varastaa vauvan kesken päiväunien rattaistaan?

 
Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kyseessä on eräänlainen kosto. Tai oikeastaan muistutus. Mutkikkaaksi Piin kannalta asian tekee se, että hänen veljensä Joel sotketaan tapaukseen.
 

 
Armaasta komisariostakaan ei ole paljon tukea tässä tilanteessa, sillä kesken sairasloman (Heino loukkasi selkänsä Kostossa) töihin kiiruhtaneella Heinolla ei ole aikaa – tai halua – Piille.

 
Nuotiomaiseen tapaa teksti on iskevää ja nopeasti eteenpäin kulkevaa. Turhat korulauseet on (melkein) jätetty pois niin kuin muissakin Pii Marin –sarjan kirjoissa.
 

 
Tässä Nuotio on tosin ryhtynyt jopa hieman runolliseksi kuvauksissaan, jotka eivät mielestäni oikein istuneet kirjan tyyliin. Ne herättivät minussa lähinnä hilpeyttä.

 
Ihan pakko kerätä pari esimerkkiä tähän:

 
"Otsikoiden lasersäteet sokaisivat hänet."

 
"Hän kuunteli ujeltavaa tuulta ja yltyvää pakkasta, sen rautaterässaappaiden potkuja."

 
"Pakkasviima polttaa nielurisoja..."

 
"Vedet juoksevat silmistä, kun hän huutaa eikä metsä vastaa."

 
"Kuumat maalisuikaleet putoilevat valkoiseksi maalatusta katosta hänen kasvoilleen, tapetin läpi työntyy tulen musta sormi."

 

 
Tunnustusta Nuotiolle täytyy antaa siitä, että hän osaa kirjoittaa mukaansa tempaavasti. Tämäkin kirja tuli ahmittua yhdessä päivässä, vaikka eipä noita sivujakaan liikaa ollut. Ihan riittävästi kuitenkin tähän kirjaan.

 
Lukijan on aika turha osallistua vauvamysteerin selvittämiseen, sillä vinkkejä tulee aika harvakseltaan ja ne painavimmat tulevat vasta kirjan lopussa, kun asia muutenkin alkaa ratketa. Joistakin se on mukavaa, mutta minusta olisi ollut kiva osallistua spekulointiin.
 

 
Tähän Pii Marin –sarjaan on olemassa vielä yksi jatko-osa (aiempien Mustan, Koston ja Maksun lisäksi), Varjo. Sitä en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä lukea senkin.
 

 
Jokin kummallinen koukku näissä kirjoissa kuitenkin on, mikä pakottaa lukemaan ne kaikki – siitä huolimatta, että itse en oikeastaan pidä Pii Marinista.
 

 
Nämä kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viittauksia edellisiin jaksoihin on aika paljon.
 

 
Aiemmat arvioni:

 

- Elegia (Julkaistu alunperin Mainoskatko-blogissa 3.7.2009.)

 

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 0 kommenttia Kommentoi
02.07.2009 - 17:31

P.D.Jamesin Kuoleman makua (Otava 1989; A Taste for Death, 1986; suomentanut Kirsti Kattelus) pidin sen ensi kerran luettuani niin hyvänä teoksena, ettei sitä oikein olisi voinut pelkästään dekkariksi kutsua. Hassua, miten dekkareista puhuttaessa ei aina totea Hyvä Kirja. Kun määrättyä dekkaria pitää tosiaankin Hyvänä Kirjana, siihen automaattisesti lisää "muutenkin  kuin dekkarina". No, Kuoleman maun määrittelin aikanani niin. Tällä kertaa jätän tuon loppukaneetin pois, totean vain Hyvä Kirja.

Sillä sellainen Kuoleman maku on, tälläkin lukukerralla. En ollut enää niin vaikuttunut kuin ensimmäisellä kerralla, koska nyt sentään tiesin odottaa hyvää tekstiä. Jamesin päähenkilö komentaja Adam Dalgliesh on saanut johdettavakseen uuden erityisyksikön ja saa hieman etuajassa tutkittavakseen Lontoon Paddingtonissa sijaitsevassa St Matthew'n kirkossa kuolleiden baronetti Paul Berownen ja kulkuri Harry Mackin tapauksen. Onko kyseessä kaksoismurha vai onko sir Paul murhannut kulkurin ja sen jälkeen tehnyt itsemurhan?

Aivan alusta lähtien kulkurin murha jää sivuun ja tutkimus keskittyy sir Pauliin. Tällä lukukerralla asia häiritsi minua, vaikka periaatteessa kerrontaratkaisu on kirjan kuvaamassa tapauksessa perusteltu. Hieman kapea ratkaisu on, kun romaanissa kuitenkin sivutaan myös luokkayhteiskuntaa poliittisten ja arkisten valintojen kautta.

Keskeisin teema on uskonnollisen kokemuksen ja uskon vaikutus ihmisen tekoihin ja hänen elämäänsä ja siten myös häntä ympäröivien ihmisten elämään. Sir Paul on aiemmin St Matthew'n kirkossa kokenut voimakkaan uskonnollisen elämyksen, joka on jättänyt häneen myös fyysiset merkit. Kokemus saa Berownen eroamaan apulaisministerin virastaan ja laittamaan muutenkin elämäänsä uuteen järjestykseen. Asia ei miellytä ketään hänen lähipiirissään, ei perheessä eikä konservatiivipuolueessa. (Ikävästi muuten käännöksessä puhutaan sosiaalidemokraattisesta puolueesta kun kyseessä kuitenkin lienee Labour, työväenpuolue olisi oikeampi. Muilta osin käänös on hyvä ja sujuva.)

Uskon lisäksi teoksen teemoina ovat myös syyllisyys, ahneus ja luokkatietoisuus, johon omalla tavallaan liittyy myös feministisiä painotuksia Dalglieshin lähimpien alaisten, työväenluokkaisen komisario Kate Miskinin ja yläluokkaisen rikosylikomisario John Massinghamin kautta. Erilaisten naisten tavat toimia suhteessa miehiin ja työhön tulevat romaanissa muutenkin esiin, vaikkei Jamesia voi minään feministikirjailijana pitääkään.

Jamesilla taito on luoda hyvin vähillä keinoilla moniulotteisia ihmiskuvia. Vaikka vajaaseen viiteensataan sivuun mahtuu koko joukko henkilöitä, joista osaa käsitellään vain kerran pari, hän saa näihinkin hahmoihin luotua syvyyttä, tuoda julki heidän toiveitaan ja pelkojaan, paljastaa jotain heidän elämästään.

Käsittääkseni komisario Kate Miskin astuu tässä teoksessa Dalgliesh-dekkareihin. Miskin on kiinnostava poliisihahmo. Hän on miellyttävä ja särmikäs, pitää tiukasti kiinni yksityisyydestään ja hänelle työ on elämässä tärkeintä. Isoäidin kasvattama älykäs nainen haluaa edetä urallaan, mutta hän on tarpeeksi järkevä rakentamaan haaveitaan realistiselta pohjalta. Miskin on hyvä vastapari Dalglieshille, joka on paitsi poliisi, myös arkkitehtuurista ja kirkkorakennuksista kiinnostunut runoilija ja papin poika. Miskinin ja Massinghamin välille on rakennettu kliseisempi nainen/mies-jako, johon myös erilainen yhteiskuntaluokka tuo omat särmänsä. James on kuitenkin niin hyvä kirjailija, että hän saa asetelmasta paljon irti kuvaamalla esimerkiksi miten eri tavoin miehet ja naiset voivat joutua suhtautumaan esimerkiksi lähiomaisten hoitoon ja huoltoon.

Kuoleman maku on pohdiskeleva teos, joka sopii hyvin kesädekkarivalinnaksi, jos haluaa muutakin kuin suoraviivaista juonen kulkua. Se on myös hyvä valinta, jos päättää kesällä lukea vain yhden jännärin - Hyvän Kirjan, joka sattuu olemaan dekkari.


- Tuima

P. D. James: The Official Website
P. D. James DekkariNetissä

 

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 4 kommenttia Kommentoi
20.06.2009 - 21:42


 

Tää on niiin seiskytlukua, puuskahti nuorempi työkaveri eräänä päivänä, ja tarkoitti silloin taittajalta tullutta materiaalia. Se ehkä ei sentään ollut niin seiskytlukua kuin dekkari, jonka luin. Eeva Tenhusen Kuolema savolaiseen tapaan (Wsoy 1976) on sitten niin-seiskytlukua, ja mitä mainiointa ajankuvausta. Jos saa puistatuksia seiskytlukulaisuudesta, ei kannata tarttua kirjaan, mutta jos haluaa tehdä aikamatkan kolmenkymmenen vuoden takaiseen elämään niin tämä dekkari vie sinne. Peruskoulu tekee juuri tuloaan ja päähenkilö, kirjan minäkertoja Liisa Rautasalo (äidinkielen opettaja ja kirjailija) on päättänyt virkavapaalla olevan miehensä komisario Martti Hallan kanssa muuttaa maaseudun rauhaan. Martti Halla kärsii työuupumuksesta (burn out on vain uusi nimi vanhalle vaivalle) ja hänen vaimonsa Liisakin suostuu muuttamaan hiljalleen kuolevaan savolaiseen pikkukylään: Viinamäkeen, koska mieheen tulee uutta eloa.

Perunakellarista löytyy kuitenkin nuoren tytön ruumis. On siis tapahtunut murha ja murhaaja kulkee vapaana pienessä kylässä, jossa kaikenlainen tieto, epätietokin ja luulot leviävät kulovalkean lailla. Tenhunen kuvaa taitavasti niin päähenkilönsä Liisan kuin muidenkin luuloja, ja sitä minkälaista käyttäytymistä ja reagointia epäluuloisuus naapureita kohtaan pienessä savolaisessa kylässä aiheuttaa. Murhaajakin paljastuu taitavan dekkarin tavalla, vasta aivan viime sivuilla.
Tämän lisäksi dekkarissa on vallan meheviä ajankuvauksia, joista tässä yksi naistenlehtikatsaus:
”Viides osa lehden muodikkaassa artikkelisarjassa Maallepako on alkanut. Aikaisemmista jaksoista muistin lukeneeni mm. että Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää olivat ostaneet puutalon Käpylästä – ja tapasivat ihan tavallisia ihmisiä matkallaan teatteriin; että Ritva Oksanen asui nyttemin punaisessa tuvassa Martinmäessä – ja oli päättänyt soinnuttaa olohuoneen sävyt ruskeaan kysyttyään neuvoa sisustusarkkitehdiltä; että Pentti Saarikoski oli hankkinut omakotitalon Keravalta – ja saattoi jopa juoda tavallista keskikaljaa ihan tavallisten duunareiden kanssa paikallisessa baarissa. Meidän Anelma Tikkasemme oli ilmeisesti  päässyt kuvaan mukaan siinä vaiheessa, kun toimittaja alkoi epäillä etteivät Käpylä, Martinmäki ja Kerava sittenkään kattaneet suomalaisen maaseudun koko kuvaa -.”
Kirja kuvaa erilaisten hahmojensa, henkilöidensä kautta mainiosti paitsi seitsemänkymmentäluvun ilmapiiriä niin myös savolaista luonteenlaatua. Minulle kirja toi väkevästi mieleen tuon aikakauden ajatusmaailman ja ilmiöt. Varsinainen nostalgiamatka siis !
Kirjassa kuvataan riemastuttavasti 1970-luvun kaupunkilaisten ”maalle pakoa” ja maaseudun ihmisten reaktioita siihen. Sitä lukiessa tuli mieleen, että tuo haikailu hylättyyn punaiseen tupaan, jonnekin kauas kaupungista, taitaa kuitenkin yhä elää vahvasti suomalaisessa ihmisessä. Juhannusaattona juttelin itäisessä keskisuomessa asuvan ystäväni kanssa puhelimessa, ja hän totesi: ”Nyt on joka niemennotko täynnä mökkiläisiä ja kaupunkilaisia, siellä taitaa olla aika hiljasta”. Hiljaista oli, hiljaista ja rauhallista oli kaupunkijuhannus.
Eeva Tenhusen kirjoista kirjoitettiin NONOssa aikaisemmin täällä:
http://www.nono.vuodatus.net/blog/1992981/olavinlinnassa-kirjailijakodissa-ja-koulussa/
Kannen kuva: Matti Louhi

- Hirlii
 

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 4 kommenttia Kommentoi
17.06.2009 - 12:51

 

Tämä oli mukaansatempaava kirja, luin sen kannesta kanteen yhdessä illassa. Kyseessä on mainio sekoitus realistista suomalaista pikkukylän elämänmenoa, perinteistä palapelidekkaria ja silkkaa fantasiaa. Lisäksi vielä uskottavasti!

Kirjan juonta on vähän vaikea ruveta ruotimaan, ettei lipsahtaisi turhaksi avosuiseksi, mutta yritän vähän valottaa lähtötilannetta. Äidinkielenopettajan sijaisena työskentelevä Ella on palannut kotikuntaansa Jäniksenselkään. Ellalla on perinteinen rooli: synnyinpaikkakunnalleen jo hieman ulkopuolisena palaava kotikylän kasvatti päätyy kaivelemaan menneisyyden likaisia ja hämäriä salaisuuksia. Niihin hän joutuu, kun paikkakunnan kuuluisin henkilö, Tove Janssonia kirjailijana muistuttava Laura Lumikko kutsuu hänet kymmenenneksi jäseneksi Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan. Ennen kuin Ella ehtii kunnolla tavata kirjailijaa, tämä katoaa mystisesti omista juhlistaan. Ellasta alkaa tuntua, että seuran yhdeksällä aiemmalla jäsenellä, jotka ovat jo kaikki kuuluisia kirjailijoita, ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan. Hän alkaa selvittää vanhoja tapahtumia Pelin avulla, joka on seuran salainen menetelmä hankkia tietoa muilta seuran jäseniltä ja samalla kerätä sopivaa materiaalia omiin kirjallisiin tuotoksiin...

Yliluonnollisista tapahtumista ammentava kirjallisuus joutuu usein tiettyjen uskottavuusongelmien eteen. "Perinteinen" fantasiakirjallisuus tuottaa pahimmillaan kaavamaisia ja kliseisiä koppoti-koppoti-seikkailuja, joissa sankarijoukko ratsastelee ja syö eväitä tuhansien sivujen ajan, odotellen lopputaistelua jossa pahis ja hyvis kohtaavat. Minuun ei oikein uppoa myöskään teknologiavirityksistä vibansa hakeva scifi. Kun ruvetaan sotkemaan realistista kuvausta ja mystiikkaa, mennään usein metsään. Mutta Jääskeläinen välttää tällaiset sudenkuopat ihan älyttömän hienosti. Silloin kun pitää pelätä niin pelätään, silloin kun pitää aavistella pahinta niin aavistellaan, silloin kun pitää ylitulkita pieniä vihjeitä ja kirjassa siellä täällä heiteltyjä pieniä täkyjä, riistäytyy lukijan mielikuvitus ilahduttavalla tavalla kehittelemään omia arvauksia. Loistavaa!

Kirjan henkilöt ovat samaan aikaan sekä täysin uskottavia, tuttuja ja tavallisia suomalaisia ihmisiä arkisine ongelmineen, että pelottavia ja kiinnostavia "salaseuralaisia". Erittäin hyvin on toteutettu myös lapsuudesta kaivettu ratkaisematon arvoitus. Ihan kirjan lopussa, ennen epilogia, tuli minulle pieni lässähdys: höh, eikös tässä mitään selitettykään kunnolla. Mutta epilogi korjasi tämän, joten lopussa lukijan olo oli tyydyttynyt ja kiitollinen.

Lisäksi kirja on mahtavalla tavalla ikään kuin silmänisku kaikille lukemisen ystäville. Jo lähtötilanne on herkullinen: Laura Lumikon kirjoittama Otuksela-lastenkirjasarja on niin suosittu, että faneja tulee kirjailijaa etsimään ympäri maailmaa. Samoin seuran kirjailijoiden tuotantoa kuvataan niin kiinnostavasti, että lukijan tekisi mieli päästä lukemaan näitä kirjoja, joita ei siis ole olemassa muualla kuin tämän kirjan tarinassa. Otukselan hahmot vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta, samoin yhden seuran jäsenen scifi-kirja, jossa kuvataan sukupuolitautia sairastavaa marsilaissyntyistä sotilasjohtaja-kentauria. Mainio ajatusleikki on myös eräs kirjan sivujuonista: tarttuva "bakteeri", joka leviää kirjasta toiseen ja muuntelee kirjan tarinaa, niin että se alkaa poiketa alkuperäisestä. Tämä onkin kirjan alkusysäys, kun äidinkielenopettaja-Ella alkaa ihmetellä oppilaansa koevastausta, jossa väitetään Sonjan ampuneen Raskolnikovin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Koska Ella ei ole lukenut kuin muutaman kymmenen sivua Rikosta ja rangaistusta, eli aika lailla samoihin kohtiin asti pääsi kuin meikäläinenkin, joutuu hän tarkastamaan epäilyksensä muualta, ja kohtaa kirjastonhoitajan ja seuran jäsenen Ingridin oudon reaktion.

Lumikko ja yhdeksän muuta on ilmestynyt vuonna 2006, eli on sinänsä vielä uunituoretta kamaa. Peukaloni näyttää ylöspäin.

EDIT: Kirja oli niin hyvä, että luin sen viikon sisään vielä toiseenkin kertaan.

PS. Jääskeläisen novellikokoelman "Taivaalta pudonnut eläintarha" arvostelin lehteen 29.2.2008.
 
Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 1 kommentti Kommentoi
11.06.2009 - 21:32

 

Levylautasella muun muassa Cassandra Wilsonia, Soile Isokoskea, Clashia ja Schubertia, lasissa kohtuullisesti Laphroaig-viskiä. Takana eroonpäättynyt avioliitto ja suhde nuoremman kollegan Annie Cabbotin kanssa. Aikuiset lapset omillaan. Siinä pikkumökissä yksin asustavan Yorkshiren Eastvalessä toimivan rikosylikomisario Alan Banksin elämän ympyrät. Ehkä kovin tavallista rikosromaaneissa, mutta Banksissa on rutkasti sympaattisia piirteitä, joiden vuoksi häneen kannattaa tutustua. Lisäksi Banksin luoja, Englannissa syntynyt mutta nykyisin Kanadassa asuva kirjailija Peter Robinson kirjoittaa hyvin ja osaa laajentaa tarinaa sopivassa määrin.

Yksittäisestä dekkarista on oikeastaan vaikeaa kirjoittaa, kun ei haluaisi paljastaa juonesta kovin paljon. Lukijallehan on hyvä jättää yllättymisen ilo. Taustoitetaan siis vain alku.

Peter Robinsonin viides suomennettu teos Savua ja tulta (Blue Moon 2009; Playing with Fire, 2004 ; suomennos Ulla Ekman-Salokangas) alkaa kahden kanavaveneen tuhopoltosta, jossa kuolee erakoitunut mies ja teini-ikäinen narkkarityttö. Keitä he ovat ja miksi heidät on murhattu? Banks ja Cabbot työtovereineen alkavat selvittää hankalaa ja laajentuvaa tapaussumaa.

Pidän paljon Robinsonin ensimmäisestä suomennoksesta Kuiva kuuma kesä (Blue Moon 2002; In a Dry Season, 1999), joka on ehkä yksi parhaimmista lukemistani dekkareista. Kuiva kuuma kesä kuvaa kuivuneen tekojärven pohjalta paljastuneen kylän kätkemän rikoksen selvittelyä ja kaksi aikatasoa kulkevat romaanissa sujuvasti rinnan. Savua ja tulta on jälleen vankka osoitus siitä, että hyvässä dekkaritarinassa ei tarvitse kikkailla, vaan hyvä ja uskottava kerronta sekä monipuoliset henkilöhahmot kantavat pitkälle.

Banks-dekkareissa minua miellyttävät myös kirjojen soundtrackit, joita Robinson tarkasti kirjaa. Hän kuvaa Banksin eri tunnelmiin valitsemia musiikkeja, analysoi laulajien äänenväriä (esimerkiksi uusimmassa Cassandra Wilsonin) ja sen vaikutuksia Alan Banksiin. Nytkin mietin miltä Shelter fron the Storm Wilsonin esittämänä kuulostaakaan. Amazonin kautta voi kuunnella pienen näytteen. Taitaapa Savua ja tulta olla myös niitä harvoja ulkolaisia romaaneja, joissa mainitaan suomalainen laulaja (Soile Isokoski).

- Tuima

 

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 2 kommenttia Kommentoi
09.06.2009 - 07:00

 

 

Peter Høeg oli 1990-luvulla muotikirjailijoita. Lumen tajun lisäksi luin häneltä tuolloin Kertomuksia yöstä, josta pidin, ja sisäoppilaitoskuvauksen Rajatapauksia, joka muistaakseni oli todella hyvä. Kertomuksia yöstä tuntui muistaakseni uusintalukemisella hieman teennäiseltä. Mäne tiedä, muistinvaraisesti en osaa varmempaa sanoa, pitäisi kerrata. Høegin myöhemmin suomennettuja kirjoja en ole lukenut. Nämä ovat siis Nainen ja apina, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Hiljainen tyttö.

Uusimman suomennoksensa myötä Høegista kirjoitettiin taas lehdissä meilläkin, mutta muuten tässä näkyy taas, kuinka älytöntä ylipäätään on olettaa, että lukeva yleisö on kiinnostunut aina vain niistä kirjoista, jotka milloinkin mediassa pinnalla ovat. Lumen taju on edelleen todella vetävä, hyvä ja kiinnostava kirja. Koska minulle kirja on moneen kertaan luettu ja vanha tuttu vuosien takaa, tuntuu tuo hyvyyden ja huonouden määritys joka tapauksessa vähän turhalta. Tämän sanon puhtaasti henkilökohtaisella tasolla. Tästä kirjasta, kuten monesta muustakin, on ehtinyt tulla jo sellainen vanha kaveri, jota ei tarvitse enää objektiivisesti arvottaa. Merkki siitä on juuri tuo, että kirjan henkilöt ja tapahtumat nousevat välillä assosiaatioina mieleen vuosia lukemisen jälkeenkin, ja että kirja aika ajoin kutsuu luokseen uusintalukemista varten.

Lumen taju on parhaita lukemiani dekkareita, sillä dekkari tämä kirja viime kädessä on. Päähenkilö, puoliksi grönlantilaissyntyinen Smilla Jaspersen alkaa selvittää samassa talossa asuneen grönlantilaispoika Esajaksen kuolemaa talvisessa Kööpenhaminassa. Tapaturmalta näyttänyt kuolema johtaa isojen asioiden jäljille, ja lopuksi Smilla päätyy takaisin Grönlannin hyisille jäätiköille selvittämään arvoituksen ratkaisua.

Dekkarimuoto on Høegille oikeastaan vain tapa marssittaa näyttämölle värikkäitä hahmoja, kuvata Smillan kautta Tanskan ja Grönlannin välistä kolonialistista historiaa, sekä antaa jäätutkimuksia tehneen Smillan ylistää lumen ja jään vaihtuvia olomuotoja sekä kritisoida eurooppalaisia elämäntapoja. Smilla onkin vastustamaton päähenkilö: 37-vuotias hankalaluonteinen yksineläjä, jolla on sisua ja tappelutaitoja sekä taustatukena rikas isäpappa. Laaja henkilögalleria tarjoaa myös loistavia sivuhahmoja sekä tilanteita. Kuitenkin tämä on myös välillä rasite: avainhenkilöitä on niin paljon, että jopa näin ties kuinka monennella lukemisella on välillä vaikea muistaa, mihin joku yksittäinen henkilö liittyikään ja mitä hänestä oli aiemmin kirjassa kerrottu. Sekaisin menivät! Lisäksi varsinkin loppupuolella tulee tunne, että varsin tärkeässä roolissakin olevat henkilöt on esitelty hyvin pinnallisesti, eikä lukija loppujen lopuksi tunnekaan heitä yhtä hyvin kuin pitäisi.

Nautin lukiessani tutusta tarinasta ja paneutuneesta kerronnasta, jossa lukijalle tarjoillaan moniulotteinen miljöö, valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia ja tiheä, jännittävä tunnelma. Jostain syystä kirjan lopun lukeminen sujui minulta melko hitaasti. Yksi syy oli se, että lopussa alkoi taas jännittää, että mitäs tässä käykään (en muistanut loppuratkaisuja enää kunnolla), joten monena iltana kävi niin, että luin pikalukuna selaten monta sivua eteenpäin, ja sitten palasin kiltisti taaksepäin ja luin rauhassa samat kohdat uudestaan. Lisäksi aivan viime metreillä alkoivat tietyt tapahtumat häiritä epätodennäköisyydellään ja epäloogisuudellaan. Yleensä minua eivät tällaiset asiat kiusaa. Olen varsin helppo dekkarilukija, sillä nielen pöljimmätkin juonikuviot yleensä kakistelematta, kirjailijaan luottaen. Mutta ehkä juuri kirjan tuttuudesta johtuen tällaiset onnahtelevat pikku yksityiskohdat hieman häiritsivät. Niistä jäi se mielikuva, että Høeg on hitusen liikaa vain tekninen taituri, kirjallisilla kyvyillään briljeeraaja, ja varsinainen sisältö jää välillä kuitenkin ontoksi.

Suomentajana on Pirkko Talvio-Jaatinen, joka on tehnyt pitkän uran pohjoismaisten kirjojen suomentajana. Suomennos oli pääsääntöisesti varsin hyvä, mutta Talvio-Jaatisella on joitakin maneereja, jotka toistuessaan häiritsevät minua. Esimerkiksi tuntuu siltä, että hän käyttää liikaa sanaa minä. Eli kovin usein ei sanota vaikka "kampaan hiuksiani", "ajan autoa", vaan aina pitää olla "minä kampaan hiuksiani", "minä ajan autoa". Kun tuo minä-sana joka välissä toistuu, se häiritsee. Lisäksi jotkut sanat ovat olleet sellaisia, että niissä suomentaja ei ole joko tiennyt jollekin termille oikeaa vastinetta, tai sitten kyseessä on ollut sellainen erikoistermi, ettei sille edes ole kunnon vastinetta. Esimerkiksi ruoanlaiton yhteydessä kirjassa puhuttiin triflistä eikä triflestä. Kysymys kuuluukin, onko vuonna 1993 Suomessa edes käsitelty ruoanlaitosta kirjoitettaessa trifleä, ja onko sille ikinä ollut minkäänlaista suomenkielistä vastinetta? Tämä nyt tosin taisi olla aika saivarteleva esimerkki.

Ajan kulumisen näkyy siinä, että lunta ja jäätä rakastava Smilla miettii kirjassa useaan otteeseen, että jäätikköä ei ihminen ole pystynyt kesyttämään. Surullista kyllä, nyt ilmastonmuutoksen jo näkyessä, juuri näinhän uhkaa käydä. Jäätiköt sulavat ennennäkemättömän nopeasti, pohjoisen ikirouta sulaa, jääkarhuja uhkaa sukupuutto. Olisiko näin, että jossakin vaiheessa myös kirjallisuudessa alkaa näkyä vedenjakajana tämä 2000-luvun alku ja ilmastokriisien tiedostaminen? Aletaan puhua kirjallisuudesta ennen ilmastonmuutosta ja kirjallisuudesta sen jälkeen. Nyt Lumen tajun kuvaukset, joissa Kööpenhaminassa on jouluna metrin verran lunta, meri jäässä ja useita pakkasasteita, tuntuvat vaikeilta hahmottaa, kun muistelee Suomenkin parin talven loskakelejä ja nopeaa säätilojen vaihtelua.

- Salla Brunou (Julkaistu Sallan lukupäiväkirja -blogissa 5.6.2009.)

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 1 kommentti Kommentoi
07.06.2009 - 07:00

 


L niin kuin loma =
Lomalla kaipaa helppoa ja mukavaa olemista. On hyvin terveellistä irrottaa kaikki piuhat ja tehdä vain ja ainoastaan niitä asioita, joista todella pitää ja jotka virkistävät, viihdyttävät. Lukemistossakin on oltava sellaisia kirjoja.
D niin kuin dekkari =
Dekkareita luen kesällä enemmän kuin talvella, pimeänä aikana. Mikä lie syynä siihen, mutta joka kesä olen lukenut jonkun dekkaristin tuotantoa, yhtenä kesänä luin kaikki siihen mennessä ilmestyneet Anne Holtit. Esittelemäni dekkarisarja on kuitenkin sellainen, joka enimmäkseen viihdyttää. Päähenkilö selviää sekä selvittää rikokset omin neuvoin. Hänellä ei ole henkilökohtaisia ongelmia, ainakaan mitenkään mittavia. Hän ei etsi puolisoa tai elä puolisosuhteessa kehenkään eikä hänellä ole perhettä tai läheisiä sukulaisia. Hän on nainen, joka asuu vuokralla autotalliin tehdyssä asunnossa kuvitteellisessa pikkukaupungissa, jossa etupäässä on rauhallista. Hän tulee toimeen ihmisten kanssa ja on sympaattinen.
G niin kuin Grafton =
Erään kesän alussa ostin jostain sattumanoikusta rautatieasemalle mennessäni Sue Graftonin dekkarin A niin kuin Alibi.
Sue Grafton on kirjoittanut aakkosdekkarisarjaansa 27 vuotta, ennen dekkarisarjaansa hän kirjoitti käsikirjoituksia tv-sarjoihin ja elokuviin. Grafton alkoi kirjoittaa Kinsey Millhone -dekkareita käytyään läpi vaikeata avioeroprosessia toisesta aviomiehestään. Hän on kertonut: "Makasin kuukausia sängyssä ja suunnittelin ex-mieheni murhaa. Tiesin kuitenkin, että munaisin ja jäisin kiinni, joten murhan sijasta kirjoitin kirjan".
Kirjoissa ei ole suurta tai viiltävää yhteiskunnallista analyysiä, ei kauhuskenarioita tulevaisuudesta eikä kummituksia menneisyydestä. Ei maailmanparannusta. Ei tietokoneita eikä kännyköitä. Ei väkivallalla mässäilyä, ei ääri-ilmiöitä eikä monitulkinnallisia vatkuttamisia oikeastaan mistään. Tylsää? No, ei missään muotoa. Ne ovat dekkareita, joissa oikeus voittaa – aina.
K niin kuin Kinsey =
Menin siis junaan dekkari kassissani ja muutama tunti raiteilla sujuikin helteisen kuumassa sekä täpötäydessä junavaunussa oikein viihdyttävässä seurassa. Tutustuin nimittäin yksityisetsivään, johon ihastuin välittömästi ja joka esitteli itsensä näin:
”Nimeni on Kinsey Millhone. Toimin yksityisetsivänä Kaliforniassa. Olen 32-vuotias, kahdesti eronnut, eikä minulla ole lapsia. Tapoin toissapäivänä erää ihmisen ja tapaus raastaa ajatuksiani. Olen miellyttävä persoona ja minulla on paljon ystäviä. Asuntoni on pieni, mutta pidän ahtaudesta. Suurimman osan elämästäni olen viettänyt asuntovaunussa, mutta nekin ovat viime aikoina muuttuneet mielestäni liian ylellisiksi, joten kämppänäni on nyt yksi pieni huone. Minulla ei ole lemmikkejä. Työn aiheuttamia vaaratilanteita lukuun ottamatta elämäni on ollut hyvin tavallista ja onnellista.”
Kinsey elää yksin tuntematta itseään lainkaan yksinäiseksi, hän vain viihtyy itsekseen ja nauttii omasta rauhastaan eikä kaipaa kumppania tai perhettä elämäänsä. Hän on hauska, tasapainoinen, oivalluskykyinen ja mutkattoman lämmin ihminen, jolla on selkeä oikeudenmukaisuudentaju.
R niin kuin riippuvuus =
Tästä A.sta seurasi se, että useana kesänä peräkkäin oli saatava lukea vähintään yksi Grafton. Olin siis koukussa, pahimman kerran. Olen lukenut ne melkein kaikki. Eräs ystävyyskin alkoi likipitäen siitä, että huomasimme toistemme kirjahyllyissä tuon aakkosrivistön. Ja olin jo ehtinyt tottua siihen ettei kannata puhua tästä intohimostaan, ainakaan kovin kovaan ääneen.
Ensimmäisen lomapäivän aloitan jälleen tuon nokkelan yksityisetsivän seurassa. Lukuvuorossa on R niin kuin raha, ja mitämitä kummaa, Kinsey on rakkauden pauloissa. Nyt taitaa olla tosi kuumat paikat. Kirjasta kerrotaan näin:
”Kinsey Millhone on pestattu lapsenlikaksi vankilasta vapautuvalle Reba Laffertylle. Nuori nainen on lusinut rahanpesusta syytettynä, ja tämän isä haluaa varmistaa, että kasinot eivät heti kutsu hänen pelihimosta kärsivää ainokaistaan. Rebaa piinaa toisenlainenkin himo, ja Kinsey päättää parantaa Reban taudin. Sokea rakkaus kun saattaa viedä jopa telkien taakse. Mutta niin paatunut kuin Kinsey onkin, hän huomaa Reban taudin olevan tarttuvaa laatua. Sue Graftonin lukijat ovat tottuneet yllätyksiin, eikä suosikkikirjailija tuota pettymystä tälläkään kertaa. Talousrikollisten perässä juostaan Santa Teresasta Las Vegasiin, mutta matkan varrella poiketaan myös rakkauden risteileville poluille. Kinseyn sanoin: "Tämä on tarina rakkaudesta - siitä, kuinka kaikki voi sujua hyvin tai mennä myttyyn tai jotain siltä väliltä." R niin kuin raha - tai rakkaus ( R is for Ricochet, 2004. suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Gummerus 2006)
Oikein hyvät linkit ja lisätietoa löytyy tästä:
Sue Grafton ja Kinsey Millhone
Sue Grafton Dekkarinetissä


- Hirlii (Julkaistu Preivi-blogissa 6.6.2009.)

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 7 kommenttia Kommentoi
05.06.2009 - 11:08

 

 

 

 

Kosto on maannut hyllyssäni jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt sain sen luettua. Ja heti aloin ihmetellä, miksi olen pantannut sen lukemista niin kauan.


Mustaa lukiessani valittelin kirjan puhekielisyydestä. Enää en valita. Olen tottunut jo siihen eikä se enää häiritse. Kaipa sen alun perinkin oli lähinnä tottumiskysymys. 


Ulkomaista kirjallisuutta kun lueskelee, niin saa usein lukea tekstinsä kirjakielellä. Siksi se (suomalaisten kirjailijoiden kirjojen lukeminen) varmaan alussa olikin niin vaikeaa. Ja voipi olla, että se oli eräs syy, miksi karttelin suomalaista kirjallisuutta.


Mutta Kostoon… Kosto imaisee mukaansa jälleen ihan heti ensisivuilta lähtien. Nuotio kirjoittaa koruttomasti ja tiiviisti turhia jaarittelematta. Eli sama tyyli jatkuu kuin ensimmäisessäkin osassa. Se on ihan hyvä asia. 


Pidin muuten paljon Koston blogikirjoitteluosiosta. Tuli tunne, että Nuotio tosiaan tietää, mitä blogit ovat ja hän osasi hyvin kuvata nuoren tytön ihastumista ja voimakkaita tunteita.


Kosto oli mukavan yllätyksellinen, oikein nautittava lukuelämys. Nyt olen tavallaan iloinen, että panttasin sen lukemista, sillä saan lukea seuraavat osat (Maksu ja Varjo) vaikka peräkkäin (kunhan saan ne käsiini).

 

Odotan myös saavani lisätietoa siitä, miten Juha Heinon ja Piin orastava suhde kehittyy. Vai kehittyykö? Kostossa suhde jäi paitsioon murhatutkimusten takia. 


Juoni pähkinänkuoressa: 


”Lukijat valloittanut tummaihoinen toimittaja Pii Marin palaa kuvioihin: aluetoimituksessa kuvataan Isoveljen suosittua maakuntaversiota, kun yksi osallistujista löydetään kuolleena suorassa lähetyksessä.”

 

Kursiivi lainattu Otavan sivulta.

 

***

Mustasta olen kirjoittanut arvion vanhaan Mainoskatkoon, sinne pääset täältä. 

 

 

- Elegia (Julkaistu aiemmin Mainoskatko-blogissa 26.5.2009.)

 

 

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 4 kommenttia Kommentoi
01.06.2009 - 23:08

 

Eeva Tenhusen vuonna 1964 ilmestynyt dekkari Mustat kalat on yksi suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikoita ja aivan ansaitusti. Olen lukenut teoksen muutamaan kertaan, viimeksi osin tätä Nonon sarjaa varten. Ja kyllä vain, edelleen se on mitä mainioin perinteisen palapelidekkarin edustaja.

Dekkari sijoittuu kesäiseen Olavinlinnaan, Savonlinna muuten on sivuosassa. Linnan oppaat, arkeologisiin kaivauksiin osallistuvat tutkijat ja muut henkilökunnan jäsenet ovat romaanin keskeisin henkilökaarti. Romaanin kertoja Liisa Rautasalo saapuu Savonlinnaan myöhemmin kuin muut. Jo heti työpestinsä aluksi hän huomaa, että vanhassa ystäväpiirissä ei kaikki ole niin kuin ennen. Outoa kireyttä ilmapiiriin tuo kaunis miesmagneetti Kirsti, jota Liisa ei entuudestaan tunne. Heinäkuun ukkosten aikaan Liisa tekee opaskierroksellaan karmaisevan löydön. Yksi oppaista löytyy murhattuna linnan Kummitusalista.

Tenhunen kehii tarinaa viattoman ja hyväuskoisen Liisan näkökulmasta. Omassa lajityypissään tarina on uskottava ja mukavasti hyrisevä huumori tuo sujuvasti kirjoitettuun dekkariin hieman lisäpotkua.

 

                            

 

Liisa Rautasalo ja komisario Martti Halla esiintyvät suurimmassa osassa Tenhusen myöhempiäkin dekkareita. Sarjassa toinen osa on Keisari seisoo palatsissaan (1971), jossa Liisa yrittää tehdä gradua kymmenen vuotta aiemmin kuolleesta ylistetystä kirjailijasta Erik Brenneristä, joka on Liisan kihlatun Karin isoisä. Liisa saa kutsun tehdä tutkimusta Brennereiden sukutalossa, mutta heti alusta lähtien kaikki alkaa mennä vinoon. Kari jää tutkimustensa pariin eikä Erik Brennerin leskeä lukuunottamatta kukaan tunnu haluavan Liisaa paikalle - varsinkaan kun hän alkaa tehdä kiusallisia kysymyksiä puoli vuotta aiemmin kuolleesta Brennerin miniästä.

Koulumaailmaan sijoittuva Nuku hyvin Punahilkka (1973) on yksi Tenhusen parhaimmista dekkareista. Nuori äidinkielen opettaja Ulla saa epäpätevänä sijaisuuden syrjäkylän koululta. Paikanpäällä hän huomaa, että koulun rehtori, avarasydäminen Tuomas on antanut monille muillekin elämän kolhimille opettajille uuden mahdollisuuden palkkaamalla nämä kouluunsa. Ulla ajautuu Tuomaksen taikapiiriin, mutta huomaa pian olevansa jonkun muunkin kiinnostuksen kohde.

Teos kuvaa kiinnostavasti 1960-luvun asenteita ja koulumaailmaa. Jo alussa mainitaan, että tapahtumat sijoittuvat kahdeksan vuotta aiempaan aikaan. Laskeskelin (sikäli kuin tällaisia laskelmia fiktiivisissä teoksissa voi tehdä), että teoksessa kuvataan 1960-luvun alkupuolta, korkeintaan puoltaväliä. Tämä kannattaa pitää mielessä, asenteet esimerkiksi homoseksuaalisuutta kohtaan poikkeavat kovasti nykyasenteista.

Nämä kolme teosta olen lukenut nyt uudestaan ja edelleenkin arvostan Tenhusen kykyä kirjoittaa sujuvia dekkaritarinoita. Äidinkielenopettaja hallitsee kielen ja 1960-luvun ajankuva kirjallisuusviitteineen tuo mukaan mukavaa patinaa, mutta ei todellakaan tunkkaisuutta. Kesän kuluessa ajattelin lukea muutkin Tenhusen dekkarit ihan vain palauttaakseni mieleen ovatko ne näiden alkupuolen teosten veroisia.

- Tuima

 Eeva Tenhusen Rakas perhe Hömpän helmissä
 

Kategoriat: Kirjallisuus , Kesädekkari 15 kommenttia Kommentoi
23.05.2009 - 16:22

 

Nono on ollut tauolla kovin pitkään, mutta nyt yritämme taas hieman tempaista - tosin teidän avullanne. Hirlii ehdotti, että Nonossa voitaisiin vinkata dekkareita. Rikos-teemahan meillä on ollut, mutta muutetaan teema kesädekkariksi.

Eli - jos olet lukenut jonkin hyvän, huonon, ärsyttävän tai ylipäätään vain kesään sopivan dekkarin, niin lähetä siitä arvio meille. Jutut voi lähettää osoitteeseen nonotoimitus ät hotmail piste com

Tuima

Kategoria: Kesädekkari 2 kommenttia Kommentoi