Kirjastoni koostuu lukuisista kerroksista. Ne limittyvät ja menevät päällekkäin ja sulautuvat toisiinsa. Kirjastoni ei elä ikuista elämää, vaan on jatkuvassa muutoksessa. Osa siitä tosin tuntuu pölyttyneen ja vaikuttaa elävän unohduksessa.

Minulla oli vielä lukiolaisena kotona asuessani vajaa tuhat kirjaa, jotka ovat ajan myötä kasvaneet noin kolmeksituhanneksi kirjaksi. Tämä kerrostuma on kirjahyllyissäni näkyvin. Suurin osa tästä on perinteisestä kulttuurikodin arvokasta keräilykirjallisuutta: kaunokirjallisuuden klassikoita, antiikkia ja antiikin historiaa, uutta kaunokirjallisuutta, paljon runoutta (Haavikkoa, Saarikoskea, Jyrki Pellistä, T. S. Eliotia jne.).

Suurinta osaa tästä kirjallisuudesta en juuri koskaan lue. Minua välillä vaivaa se, että ne muodostavat edelleenkin kirjastostani suurimman osan. Tuntuu kuin ne olisi kerännyt joku, jota ei enää ole: 16—25-vuotias hiukan näsäviisas teini-intellektuelli, jolle tärkeintä on ulkoinen teho, ei ehkä niinkään todellinen kiinnostus kirjoihin. Huonoina hetkinä mietin, että olen hankkinut kirjat vain, koska tuolloisten aikojen ystävät keräsivät samoja kirjoja.

Osasyyllinen kirjaston tähän kerrokseen on myös isäni, joka on myynyt käytettyjä kirjoja yli neljännesvuoden ajan. Opin nopeasti, mitä oikeaan kirjastoon kuuluu, kun osallistuin kaupantekoon 14—15-vuotiaasta alkaen Porin torilla ja Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Samalla sain isältä kirjoja, osan palkkiona torilla tehdystä myyntityöstä.

En ole yksin. Minusta tuntuu usein, että monet muutkin keräävät tiettyjä kirjoja vain koska niitä kuuluu keräillä.

Kun minusta tuli se, mitä olin aina halunnut eli kirjailija tai oikeastaan tietokirjailija, jossa toimessa kirjoitan lähinnä muista kirjoista, minua alkoivat kiinnostaa kirjat, joista kukaan muu ei ole kiinnostunut. (Saman tyyppisiä kiinnostuksen kohteita minulla on muissakin harrastuksissani: musiikissa, arkkitehtuurissa, muotoilussa, vanhoissa leluissa.) Ensimmäinen teokseni käsitteli amerikkalaisia kioskidekkareita. Nyt kun luen Pulpografiaa, tajuan, että siinä kuuluu vielä tuon 25-vuotiaan näsäviisaan intellektuellin ääni – se ei ole pelkästään rakkaudentunnustus lajityypille (eli kovaksikeitetylle dekkarille), vaan myös etäännytetty ja väkinäinen kritiikki, jossa oli tärkeätä osata käyttää yliopistollisen oppiaineen tunnusmerkkejä ja sanastoa.

Pulpografian jälkeen olen tutkinut länkkäreitä, trillereitä, erotiikkaa, unohdettuja ja omakustannekirjailijoita, melkein mitä tahansa. Toinen kerros kirjastostani koostuukin kirjoista, jotka olen hankkinut työn vuoksi. Nämä kirjat ovat luonteeltaan liikkuvia: ne liikkuvat eestaas kirjaston etäpisteeksi muuttuneen kellarikopin ja asunnon välillä, välillä ne liikkuvat eestaas eri kirjahyllyjen välillä, joskus niitä pannaan laatikkoon ja kirjoitetaan päälle "SEKAL. POKK." ja todetaan: "Ehkä tämän voi joskus viedä vaikka kesämökille, jahka semmoinen ostetaan." Osa kirjoista kulkee kirpputorin ja asunnon väliä. Kun niistä on kirjoitettu, ne poistetaan. En voisi kuvitella pitäväni esimerkiksi Ridley Pearsonin tylsiä trillereitä, vaikka olenkin niistä kirjoittanut hakuteokseen lyhyen artikkelin.

Tällä osalla kirjastoa ei olisi kulttuuri-establishmentin silmissä minkäänlaista uskottavuutta. Olen ajatellut esimerkiksi joskus tutkivani elokuvista tehtyjä romaaniversioita – näin minulla on (kylläkin oven taakse piiloon työnnetyssä läjässä) Rob McGregorin (kuka lie) kirjoittama versio elokuvasta Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Vastaava on Craig Shaw Gardnerin Batman-elokuvan romaaniversio. Harva laittaisi näitä olohuoneen kirjahyllyyn edustamaan.

Niiden rinnalle minulle on kertynyt myös laaja kokoelma amerikkalaista ja osin englantilaistakin kovaksikeitettyä dekkaria, suuri osa alkuperäisinä amerikkalaisina laitoksina. Näillä kirjoilla ei ole Suomessa juurikaan keräilijöitä, mutta minua ne kiehtovat. Silti olen pistänyt niistä suuren osan mainittuun kellarikoppiin. Jopa niin, että joskus mietin, että toisin nuo sadat kirjat olohuoneen kirjahyllyyn todistamaan siitä, mikä minua nykyisin eniten kiinnostaa, ja veisin neuvostovenäläisen modernismin klassikot – Oleša, Zamjatin, Piljnak, Mandelstam – kellariin odottamaan kypsempää aikaa, jota ei ehkä enää koskaan tule.

Minulle on sanottu, että tällainen lukijaprofiili todistaa regressiosta. Mitä voin sille, että lukiessani vaikkapa juuri Boris Pilnjakin Alastonta vuotta minua hiukan kyllästytti enkä jaksanut kiinnostua ihan kaikesta? Kun sen sijaan Jules Vernen tylsiksi tuomitut seikkailuromaanit yhtäkkiä alkoivatkin innostaa – tai Alistair MacLeanin varhaiset teokset. Kotoa ja nuoruuden ajan ystäviltäni olin oppinut, että tällaista kirjallisuutta voi ja pitää vähän halveksua.

Tämän kerrostuman kohdalla olen huomannut myös, että kriteerini teosten kunnon suhteen ovat höltyneet. Ei kansipapereista niin väliä, tärkeintä on, että kirjan saa luettua. Kirjastojen poistohyllyt ja kirpparien halpalaarit ovat osoittautuneet tärkeäksi tiedonhankintalähteeksi. Ajatus kulkee: luen tämän ja kirjoitan siitä ja pistän sitten pois. Joskus huomaa kiintyneensä kirjaan, josta on kirjoittanut, eikä suostu enää luopumaan siitä. Niiden paikka on pahvilaatikko ja ehkä kellarin perä ja mahdollinen kesämökki…

Kaksi kerrostumaa ei tuntuisi riittävän. Meille on kertynyt myös paljon lastenkirjoja – klassikoita: Rasmus Nallea (melkein täysi satsi), Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja, Maikki Harjannetta, Richard Scarrya. Olen ostanut kirppareilta paljon graafisesti laadukkaita ja yllättäviä itäeurooppalaisia (ja muitakin) lastenkirjoja ja todennut, ettei niitä kukaan lue. Amerikkalaisissa kuvakirjoissa on omat kiehtovat klassikkonsa, mutta kuka esimerkiksi muistaa Nathaniel Benchleyn (Peter "Tappajahai" Benchleyn isä, muuten) hauskan kirjan Punaisen Ketun kanootti (suom. 1967)? Vaikka siinä on erinomaisen Arnold Lobelin kuvitus? (Lobelin omatkin kirjat, kuten Hiirisoppaa, ovat nekin aivan valtavan hienoja.)

Samalla olemme vaimon kanssa innostuneet hamstraamaan huonoa lastenkirjallisuutta, jonkinlaista lastenkirjallisuuden kioskikamaa, välinpitämättömästi piirrettyä ja kerrottua halparäkää. Esimerkkinä espanjalainen, imelästi piirretty Teemu ja pojat (suom. 1983), joka kertoo namusedästä. Tarina alkaa: "Teemu pitää kovasti pojista…"

Teemun ja poikien kanssa samaan riviin sopinee laaja erotiikan kokoelma, jossa ei ole kaihdettu suttuisintakaan kioskiräpellystä (paitsi varsinaisia seksilehtiä). Upea löytö kirpputorilta oli viime vuoden kesällä Ruotsissa julkaistu Häpy-lehti 60-luvun lopulta.

Kaikkea tätä yhdistää se, etten enää viitsi maksaa kirjoista paljonkaan. Euro ja kaksi on nykyään yleisin hinta ostamilleni kirjoille. Divarit ovat hienoja paikkoja, mutta nykyään aivan liian kalliita. Kirpputoreillakin kirjoista pyydetään liikaa. Parhaita paikkoja hyvien kirjalöytöjen tekemiseen ovat nykyisessä kotikaupungissani Turussa iltatori (ja varsinkin Laatutorikirjat-nimellä kulkeva kauppiaspariskunta, joka tyhjentää kesän lopuksi varastonsa 50 senttiä kappale! oi sitä shoppailun huumaa!), Åbo Akademin kirjaston duplikaattivaraston poistomyymälä, jossa kirjoja hinnoitellaan aika vapaasti ja valikoima on hyvin eksentrinen, sekä läheinen Pelastusarmeijan kirpputori (ei ehkä enää, mutta taannoin sieltä teki hyviä löytöjä 50 sentin hintaan).

Regressio on siis edennyt hyvinkin pitkälle. Onko minulla vielä jokin arvokas, perinteinen keräilykohde, jossa suostun maksamaan kirjoista kunnon hintoja? On toki. Olen kerännyt laajahkon arkkitehtuuria käsittelevän kirjaston, jossa pääpaino on ollut suomalaisella ja modernilla arkkitehtuurilla. Sekin on aihe, josta kirjoja riittää – halpakustantamot ovat viimeisen 15 vuoden aikan kyllästäneet markkinat upeilla värikuvilla varustetuilla pehmeäkantisilla teoksilla, mutta olen koettanut pysytellä niistä erossa. Eivätkös ne ole vähän liian helppoja?

Samalla muutenkin toivoisi ihmisiltä vähän viitseliäisyyttä. Ei saisi sortua kustantajien ja median helppoon ylistykseen - odottakaa vähän aikaa, sitten seuloontuvat ne kirjat, joita todella kannattaa lukea. Toisaalta olen elämässäni lukenut paljon kirjoja, joita ei kannata lukea, mutta jotka ovat monestakin syystä osoittautuneet kiehtoviksi... Sellaista elämää on joskus turhauttava ja vaikeakin elää, mutta joskus se on parasta mahdollista elämää.

- Juri Nummelin (mm. blogi Pulpetti)

"Vanhan talon tuoksu on vastassa heti eteisessä.
    Maikki Holm nousee muutamat portaat tasanteelle. Hän vilkaisee vasemmalla olevaa ovea vanhasta tottumuksesta. Sen oven takaa hän löysi kirjojen ihmeellisen maailman, sadut ja seikkailut. Mutta nyt hän saa jo mennä oikeanpuoleisesta ovesta. Neiti Leino seisoo aikuisten lainausosaston tiskin takana ja nyökkää Maikki Holmille tuttavallisesti. Maikki Holm vetää keuhkoihinsa painomusteen, paperin ja pölyn nautinnollista hajua.
    Lainaussalissa on lämmin. Aurinko paistaa salin korkeista ikkunoista hyllyjen kirjariveihin, kirjojen punaisiin, ruskeisiin, sinisiin ja mustiin selkämyksiin. Maikki Holm kiipeää lainaussalia kiertävälle parvelle. Sen seiniä peittävät kirjat, joissa on koko maailma, vieraat mantereet ja niiden ihmeet, ihmiskunnan uskomattomat vaiheet ja kiehtovat henkilöt.
    Maikki Holm kuljettaa sormeaan kirjojen selkärivistöjä pitkin. Hän nousee varpailleen yltääkseen ylimmille hyllyille ja kyykistyy voidakseen paremmin katsoa alimman hyllyrivin kirjoja. Jalat alkavat puutua hankalassa asennossa, ja hänen on pakko nousta seisomaan. Jalkoja pistelee inhottavasti, ja askelen ottaminen tunnottomilla jaloilla on vaikeaa. Mutta se ei estä häntä kiihkeästi etsimästä juuri sitä kultajyvää, jonka hän tänään haluaa viedä kotiin.
    Kun vain osaisi päättää.
    Maikki Holm rakastaa kirjaston hiljaisuutta, ihmisten kuiskaukseksi madaltuneita ääniä, seinällä olevan kellon viisarien naksahdusta, kun ne siirtyvät nytkähtäen eteenpäin."

Terttu Autere, Kirjepostia. Karisto 2008: 100-101.

Arvio kirjasta Hömpän helmissä nimellä Pikkukaupungin naisia.

Ehkä lukuhulluuteni johtui siitä, että minut rokotettiin mustekynänterällä, tai siitä, että äiti törmäsi kirjahyllyyn raskausaikana, tai sitten jostain muusta kehityspsykologialle vielä tuntemattomaksi jääneestä syystä. Yhtä kaikki, viisivuotiaana koin elämäni suurimpiin kuuluvan elämyksen: aapisen figuurien salakoodi avautui niitä tuijottelevan edessä, ja samalla se oli kuin olisi avannut portin tarina-addiktin pieneen taivaaseen.

Lapsuus ja suuri osa nuoruuttakin kului maisemissa, jossa kirjastoa ei ollut parin korttelin eikä edes parin kuusikon takana. Se tiesi lukemisvalikoiman koostumista mitä erikoisimmista yhdistelmistä, vesirokkoa potevan 11-vuotiaan yöpöydällä lepäsivät sulassa sovussa Viisikko ja James Bond ja Tohtori Ei. Perheessäni ei ehkä harjoitettu kovin tiukkaa lapsiin kohdistuvaa kirjasensuuria. Tavallisimmin olinkin jo lukenut lapsille sopimattoman kirjan, ennen kuin kukaan ehti ennaltaehkäisemään mahdollisia henkisiä vahinkoja.  

Nuoruusvuosien kirjallinen dieetti sisälsi enimmäkseen naisten ja miesten viihderomaaneja, Mauri Sariolaa, Päätaloa, lännensarjoja, Jerry Cottonia, Akua, Asterixeja ja Korkeajännitystä, sydänsarjoja, sairaalasarjoja, Reginaa, SinäMinää ja muutoinkin melko valikoimatta kaikkea viihdyttävää. Kunnes tuli päivä, jolloin taas tutkin kirjastoauton hyllyjä ja minuun iski jokin deja vú-tunne. Olin lukenut jo "kaikki", saatoin arvata miten viihderomaanin juoni etenisi. Myöhemmin olen kuullut, että jotkut muutkin ovat kokeneet samaa. Eräs ystäväni lakkasi kokonaan lukemasta, koska hän ei päässyt koskaan eroon siitä tunteesta.
 
Minun pelastajakseni tuli sattuma Kurt Vonnegutin Mestarien aamiaisen muodossa, joka oli outo, erilainen ja hauska kirja. Niinpä Vonnegutista tuli myös lopuksi ikää yksi rakkaimmista kirjailijoista, koska hän osoitti, että lukiossa päähän taotuista Putkinotkoista huolimatta, ns. korkeakirjallisuudessa löytyy teoksia, joissa on potkuja enempäänkin kuin edustustehtäviin kirjahyllyissä tai hoidoksi tilapäisiin unihäiriöihin.

Lisäksi se oli minulle vakuus siitä, että kirjaston hyllyjen sopukoissa piili vielä paljon lukemisen ja löytämisen iloa. Tarvitsin vain oppaan, ja sen saamiseksi olin vihdoin valmis antamaan sijaa tutkijoiden ja kriitikkojen neuvoille, ja laadin parin kirjallisuudenhistorian tuella itselleni listan, jossa minulle riitti luettavaa vuosikausiksi. Mutta koska en vieläkään usko pakkolukemiseen, luovutin aina, jos vastaan tuli liian vaikea kirja. Osa näistä simpukoista on myöhemmin avannut helmensä ymmärrykselleni, osa taas ei. En usko pakkopänttäämiseen, pelkkä lukemisen suorittaminen ei minusta ole samaa kuin luenta, jossa saa kiinni edes yhdestä niistä tavoitteista tai tasoista, joita kirjailijalla kenties oli. Tällä tiellä olen tavallaan yhä, vaikka lähteet uusille löydöille vaihtelevat jo vapaammin.

Kenties kotoisten nuhteiden vuoksi, - perin useinhan korvani soivat tokaisuista, joissa lukeminen oli "syntistä hupia" ja "ajanhaaskausta" ja että "pilaan silmäni kun nokka on aina kiinni kirjassa" – tai kenties muuten vain, kirjallisuus ei koskaan näyttäytynyt minulle ammattina. Kirjailija taisi noihin aikoihin olla ainoa kuvittelukykyni rajoihin mahtuva kirjallinen ammatti, mutta yhtä hyvinhän olisin voinut ajatella ryhtyväni prinsessaksi, valtakunnan puutetta saattoi tuskin pitää suurempana ongelmana kuin lahjakkuuden puutetta. Toki käsitykseni eräistä akateemisista ammateista olivat tuolloin muutoinkin suunnilleen yhtä päteviä kuin tietoni syvänmeren hautojen kalalajeista, mutta se on eri juttu.

Sellainen bibliofiili en ole koskaan ollut, joka keräilee kirjoja esineinä, nuuhkii kirjanlehtien hometta parhaana huumeenaan, näkee kauneutta murenevassa lumppupaperissa ja himmentyneessä, homeen läikittämässä fraktuurajäljessä. Tämä kirjaharrastajien alalaji on näihin päiviin saakka säilynyt tuntemattomana syvänmeren kalalajina. Ilmeisen vaaraton se sentään lienee, ellei sitten vahingossa joudu sen hukuttamaksi lajin parveillessa Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä tai jossakin muualla missä kaupataan vaihtelevanikäisiä painotuotteita.

Minusta kysymys kuinka jaksaa lukea on aina ollut jotenkin nurinkurinen. Senhän kuuluisi olla, kuinka jaksaisin elää lukematta. Kuinka jaksaisi samaa sateista arkitodellisuuttaan, huolineen, vähäisine iloineen, koti- ja ulkomailta kantautuvine synkänlaisine uutisineen, ilman lyhyttäkään irtiottoa johonkin toiseen maailmaan. Siihen, joka on jossakin muualla. On samantekevää miten tosi, epätosi, irreaalinen, reaalinen, historiallinen tai utopistinen se on, sillä melkein aina se kuitenkin on jonkun hallitusti ja huolella kansien väliin sulkema, mietitty taideteos. Sellainen, jonka vastaanottamiseen aivojeni viritystaajuus soveltuu mitä parhaimmin, kirjojen kansien välissä voin aina hetken olla joku muu, jossakin muualla, juuri niin kauan kuin haluan, ja häipyä heti, kun minusta tuntuu, ettei taiteilijan lumousvoima riitäkään vangitsemaan mielenkiintoani.

Lukemalla eletty maailma on lopulta myös intensiivisempi ja häiriöttömämpi kuin vaikkapa television katselu. Mielikuvitukseni saa vapaasti rakentaa kirjan hahmot ja maailman minulle ominaisin tavoin ja värein. Niinpä lukiessani voin olla myös osaksi itse luova, tavalla jonka jättämät jäljet voin hyvässä tapauksessa löytää hedelminä omasta mielestäni, ymmärryksestäni ja erityisesti kirjoitustaidoistani. Sillä kirjallisuus on voimakkaasti kaksisuuntainen taidekanava. Lukiessa antaudun kyllä kirjailijan mielenjuoksulle, mutta vain siihen rajaan saakka, jossa otan tuon luodun maailman omiin käsiini, omaan ohjaukseeni ja joko löydän tai olen löytämättä sieltä elementtejä, jotka puhuttelevat minua tavalla, jolla minä olen ihmisenä tavoitettavissa, kotona. Siispä lukemalla pääsen pois maailmasta, jossa olen ja elän, maailmaan, joka rakentuu taiteen kauneudesta ja omasta luovasta mielikuvituksestani.

Niinpä uskonkin, että olisin hölmö, ellen ottaisi vastaan sitä rikkautta, joka on niin helposti saatavilla. Kiitos siitä kuuluu paitsi kirjailijoille myös kirjastolaitokselle. Minulle oikea kirjasto ei välttämättä ole mikään mediateekki – nettiä voi selata kotona, töissä ja matkalla, joten miksi vielä kirjastossakin nykyistä enempää. Sitten ehkä, jos jonakin päivänä luovutaan painotuotteista digitallenteiden hyväksi, mutta ei vielä. Nykyisellään missään ei voi yhtä hyvin palauttaa kunnon lukuintoa, kuin kuljeksimalla hiljakseen kirjaston hyllyjen välissä, missä ehkä sitten toteutuu jotakin siitä bibliofiliasta, jota en muutoin ymmärrä.


Kirj. Hannah (blogi Koskikara)


Kuva täältä.

Minulla ei enää ole voimassaolevaa kirjastokorttia, sillä huomasin taannoin etten enää tee sillä mitään, minä nimittäin ostan mielummin kirjani kuin lainaan ne.

Himoni kirjojen hankkimiseen juontaa kuitenkin juurensa kirjastoon.

Sain ensimmäisen kirjastokorttini samoihin aikoihin kun opin lukemaan ja jo ensimmäisellä kerralla lainasin niin paljon kirjoja etten itse kyennyt niitä kantamaan ja tarvitsin isäni apua. En muista tätä, mutta isäni kertoi minun kirjastossa ihmetelleen miksi meillä oli kotona niin paljon kirjoja jos niitä kerran saa kirjastosta ihan ilmaiseksi.

Illalla luin niin pitkään kuin vanhempani antoivat ja seuraavana päivänä halusin ottaa kirjoja mukaan tarhaan. "Ei niitä voi viedä tarhaan, ne voivat mennä rikki tai kadota ja ne pitää palauttaa kirjastoon" Äitini sanoi ja niin jouduin vastentahtoisesti jättämään kirjat kotiin.

Ja koska äitini oli erittäin tarkka siitä, että kirjaston kirjoja ei viedä kotonta pois, huomasin isäni tavan olevan parempi; kun kirja oli oma, sen sai viedä minne halusi ja sitä sai lukea missä ja milloin vain.

Niinpä aloin keräillä kirjoja jo ennen kuin ikäni ilmoitettiin kahdella numerolla.

Lapsuuteni jouluista ja syntymäpäivistä muistan kuinka keksin lahjalistaan nopeasti monta kirjaa ja minulla oli -- on yhä – aina mukanani lista kirjoista jotka minun oli saatava, huolimatta siitä että yleensä olin jo lukenut ne.

Toki keksin muitakin lahjoja kuin kirjoja, olinhan lapsi ja halusin kuun taivaalta.

Lahjaksi saamani kirjat sijoittelin kirjahyllyyni niin, että omat kirjani olivat vasemmalla ja kirjastosta lainatut olivat oikealla, oli hyvin tärkeää etteivät kirjaston kirjat sekaannu omiini. Sitä miksi seoli niin tärkeää en enää muista, mutta noudatan yhä tuota sääntöä. Muun perheen kirjastosta lainaamat kirjat eivät saa sekoittua meidän kirjoihimme, niinpä kirjaston kirjoille on varattu oma hyllynsä.

Joskus haaveilin perustavani antikvariaatin, mutta vaimoni sai minut luopumaan tuosta ajatuksesta huomauttamalla että antikvariaatin pitäjän täytyy myydä kirjoja, siis luopua niistä.

Taloudellisesti ankeampina aikoina hankin hyllyyni vain sellaisia kirjoja jotka olin tiukasti valinnut, mutta taloudellisen tilanteemme parantuessa olen viime vuosina alkanut ostella kirjoja hetken mielijohteesta, mitä tapaa nettikirjakaupat ja antikka.net ovat pahentaneet.

Niinpä asuntomme todellakin alkaa muistuttaa antikvariaattia. Joka puolella on kirjahyllyjä jotka ovat niin täynnä, että niiden päälle on kattoon asti kasattu kirjoja ja vieras- ja makuuhuoneen lattioilla on kirjapinoja. Itse asiassa jopa vessojen kaappien päällä on kirjapinoja, mikä ei tietenkään ole paras paikka niille, mutta onhan
lukusalissa oltava oma kirjastonsa.

Ja kun tähän lisätään vaimoni kirjat ja tuhannet sarjakuvani niin meidän on enää täysin mahdotonta muuttaa pienempään asuntoon, huolimatta siitä, että kahden vanhimman lapsen muutettua pois on nykyinen asuntomme aivan liian suuri kolmelle ihmiselle. Maksan siis asumisestani huomattavasti enemmän kuin olisi tarpeen pelkästään johtuen kirjoistamme.

Tarkemmin ajatellen: olen aina valinnut asuntoni, olivat ne sitten vuokra- tai omistusasuntoja, kahdella periaatteella. Niissä tuli olla tarpeeksi tilaa kirjoille ja niissä tuli olla parveke/kuisti etelään.

Etelänäkymästä voin antaa periksi.

Älkää kertoko tätä hänelle, mutta valitsin vaimonikin osittain kirjojen perusteella, ihminen jonka kirjahyllyssä oli iloisesti sekaisin Victoria Holtin, Philip Rothin, Agatha Christien, A.A. Milnen, MIka Waltarin, Henry Millerin ja P.D. Jamesin kirjoja ei voinut olla huono valinta. Varsinkin kun aiemmin tuntemillani naisilla tuntui olevan tarve häväistä kirjahyllynsä posliininorsuilla, figuriineilla ja muilla puutarhatontuilla.

Kirjojen keräämisen tarpeeni selittynee kotoisuudella, mitä enemmän ympärilläni on kirjoja sitä kotoisammalta oloni tuntuu, mahdollisesti voisin jopa mennä niin pitkälle että kirjat tekevät oloni turvalliseksi.

En ikinä voisi kuvitella asuvani alastomassa, kirjattomassa asunnossa, moisen paikan seinät hyökkäsivät kimppuuni ja todennäköisesti säikähtyneenä juoksisin kirkuen turvaan lähimpään divariin.

Onnekseni myöskin vaimollani on paljon kirjoja, niinpä minun ei tarvitse selitellä turhia kun lähden käymään kaupassa maitoa ostamassa ja palaan kotiin kahden kirjakassillisen kanssa ilman sitä maitoa...

Siitä kun lupasin kirjoittaa tämän on kulunut kolmisen viikkoa, jona aikana kirjavuoreni kasvoi kolmellakymmenelläyhdellä kirjalla, mikä tosin osittain johtuu siitä että pelastin 18 kirjaa Kierrätyskeskuksen ilmaisjakeluhyllystä.

Loppuun sopii lainata Juice Leskistä: "Minulla ei ole lukemattomia, vaan lukuisia kirjoja."

 
- Johannes Knektman (blogi Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin)

Sivuilla on mustia merkkejä jonossa. Jotkut merkeistä ovat isompia kuin toiset, pieniä merkkejä on vähemmän, ovat niiden isojen merkkien väleissä kuin roskat. Merkit ovat yhdessä toistensa kanssa ja siinä on välejä ja sitten tulee taas sellainen, missä on monta yhdessä.  Kun kääntää sivuja merkkejä on lisää ja lisää ja lisää ja lisää, niitä on paljon paljon paljon kahden sellaisen kovan välissä. Joskus on vain kuvia ja se on rauhoittavaa. Jotkut kirjat tuoksuvat pahalta, toisissa on semmoinen tuttu tuoksu kuin ne olisivat olleet kotona aina. Ne ovat olleet täällä ennen isää ja äitiä, minulle sanotaan, mutten usko että aikuiset puhuvat totta.  Isoäidin vintillä tosin on pahvilaatikoissa paljon vanhoja ja tomuisia kirjoja, joita pelkään. Lepakot ja hiiret asuvat niissä, kuulen kuinka ne rapistelevat siellä öisin. Kääntävät sivuja ja lukevat.

Jotkut ovat oppineet turvautumaan jumalaan ja kirkon penkkeihin ja toiset oppineet tarttumaan tuopin tuomaan helpotukseen, tilanteissa, joissa jotkut lähtevät juoksulenkille ja eräät hakevat terapeutin itselleen, näissä tilanteissa olen aika usein suunnannut askeleeni kirjojen lähelle: kirjakauppaan tai divariin tai kirjastoon. Kirjarakkaus, siis suoranaista hulluuttahan tämä on lähellä, on syntynyt minussa hyvin varhain. Eräs vahva muistikuva liittyy siihen kun luetaan ääneen, kun sanat kulkevat kirjasta isoäidin tai äidin tai jonkun muun aikuisen kautta korviini, ja pienen pientä käytävää pitkin sisälleni.  Kun suljen silmäni alan äkkiä nähdä; koko kirjan maailma ympäröi minut, olen kirjassa ja osa kirjan tarinaa. Kun lukeminen loppuu tarina jää vielä hetkeksi henkiin ja eloon huoneeseen kuin jokin tuoksu tai ääni. Se tuntuu ihmeeltä. Yhä. Aina.

Ja se sama ihme tapahtuu uudestaan ja uudestaan.



Se ei ole vain silmien liikettä eikä sanojen mekaanista mieleen painamista eikä puhetta tai vain kieliopin sääntöjä, se on muuta. Se on paljon muuta. Tästäkin lukija ymmärtää mitä tässä lukee: kävn tänäan ostamassa kaupsta lirtan maitoa ja nain ilka kavervan kasvot lehdn etusivlla. Suomenkielen oppinut lukija lukee sanakokonaisuuksia ja ymmärtää asian, vaikka siinä olisi kirjoitusvirheitä. Jos kokonainen romaani olisi kirjoitettu täyteen kirjoitusvirheitä, sitä olisi varsin raskasta lukea, mutta todennäköisesti lukija ymmärtäisi kertomuksen kaikista virheistä huolimatta. Hyvä Tarina on tärkeä lukijalle, samoin kieli, siis se miten asiat ilmaistaan ja välitetään eteenpäin.

Lukeminen herättää kirjan henkiin. Kirja, teos, joka todella synnyttää meissä jotakin uutta todellisuutta tai havahduttaa, järkyttää tai saa meidät iloitsemaan tai antaa meille voimia. Ehkä jopa syyn elää. Tärkeä kirja on: happikaappi lääkeliuos kääre parantava balsami voima ilo polku taju hyppy generaattori aika historia käsitys kielen kaikki avaruudet. Se on ystävä, rakastaja ja rakastettu.

Ja kuten tiedämme, uskolliset rakkaudet ja ystävät jäävät, elävät kanssamme.


- Hirlii (blogi Paikan lumo)

Olin nuorena
kirjaston suurkuluttaja. En pahemmin saanut kirjoja lahjaksi, ehkä yhden per
joulu. Lapsuudenkodissa oli kuitenkin paljon aikuisten kirjoja, sillä äitini
oli kova lukemaan. Osa kirjoista tosin oli muun kuin suomenkielisiä, joita en
silloin voinut lukea.



Mielipuuhaani
olikin lehteillä hänen kirjojaan. Erityisen mielenkiintoisia olivat Valittujen
Palojen kirjat. Enää en niitä suostuisi lukemaan - nehän ovat lyhennettyjä -
mutta nuorelle ne olivat sopivaa luettavaa. Niissä kiehtoi myös kuvitus.



Kirjastossa kävin
myös ahkerasti. Sielläkin nautin kirjojen lehteilystä ja laajasta valikoimasta.
Työskennellessäni kirjastossa opintojen ohella kärräsin lähes joka päivä
kauhean satsin kirjoja kotiini lainaan. Kirjoja kertyi ja palauttaminen tuntui
aina yhtä vaikealta.



Kun lopetin työni
kirjastossa, minulla oli järkyttävä määrä lainakirjoja kotona. Palautin
suurimman osan myöhässä, maksoin sakkoa. Kun pääsin "kuiville" aloin taas
lainailla, mutta en koskaan oppinut palauttamaan kirjoja ajoissa, joten sain
aina maksella sakkoa.



Valmistuttuani
lakkasin käymästä kirjastossa, koska en vain osaa palauttaa kirjoja ajoissa.
Sen jälkeen en olekaan kirjastossa käynyt, vaan ostan kaikki kirjani. Niitä
onkin kertynyt aikamoinen läjä. Mutta ne ovat minulle tärkeitä: sanon kirjoja
lapsikseni. Kaikki ne on rakkaudella valittu. Vikaostokset annan pois, koska en
halua hyllyyni kirjoja, joista en pidä. Siellä tosin on vieläkin muutama opus,
jotka voisi lahjoittaa rakastavaan kotiin.



Elegia

 

"mikä kirja on kirjahyllyssänne kolmanneksi ylimmällä hyllyllä kolmas kirja vasemmalta" Tätä kysyin kuukausi sitten ja vastauksia tuli paljon. Ei taitaisi yksi hylly riittää näille kirjoille, joten hyllyn sijasta tulikin Nono-hyllykkö täyteen kiinnostavaa luettavaa. Valitettavasti valokuvaan päätyi vain tusina, eli ne jotka helposti sain käsiini. Liitin kirjalistaan joitakin linkkejä, joita kiinnostuneet voivat käydä tutkimassa. Lopuksi linkitetyt kiitokset osallistujille!


PS: Lähettäkää teemaan sopivia uusia ja vanhoja juttuja meille Nonoon muiden luettavaksi!


Mutta nyt asiaan.  Nono-hyllykkö, olkaa hyvät:

Arhippa, Pirkko: Kuolleet eivät äänestä
Autio, Orvokki: Valokuvavarkaat
Barclay, Florence L.: Rukousnauha
Bergström, Gunilla: yksi Mikko Mallikas
Bradbury, Malcolm: Vaihtokurssit
Bukowski, Charles: Factotum
Christie, Agatha: Neiti Marplen viimeinen juttu
Cioran, E. M.: A Short History of Decay
Clarke, A. C.: Marsin aamunkoitto
Cunningham, Michael: Hours
de la Roche, Mazo: Näkemiin Jalna
Dickens, Charles: Pickwick-kerhon paperit 2. osa
Donner, Jörn: Angelan sota
Dostojevski, Fjodor: Riivaajat
Epiktetos: Käsikirja ja Keskusteluja
Fraktionaalinen Brownin liike ja stokastinen integrointi sen suhteen
Gary, Romain: L'angoisse du roi Salomon
Grimmin sadut
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä
Hall, Stuart: Identiteetti
Hamsun, Knut: Nälkä
Harmaja, Saima: Kootut runot
Heikinheimo, Seppo: Mätämunan muistelmat
Hemmer, Jarl: En man och hans samvete
Hietamies, Laila: Rakkaani tuli vuorilta
Hämäläinen, Helvi: Velvoitus
Höckerstedt, Leif: Fuskfinnar eller östsvenskar. En debattbok om finlandssvenskhet
Innes, Hammond: Luola
Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja kapteeni Karhu
Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden lait/Harjunpää ja kiusantekijät
Kallioniemi, Kari ja Salmi, Hannu: Porvariskodista maailmankylään
Kanteletar
Karlström, Sanna: Taivaan mittakaava
Kastari, Pirkko-Liisa: Mao, missä sä oot?
Kielitoimiston sanakirja L-R
King, Stephen: Musta torni III, Joutomaa
Kipling, Rudyard: Norsunlapsi ja muita veikeitä juttuja
Kirjoituksia kirjallisuuden opiskelusta
Kirjoituksia 1990-1992 (Teatterikorkeakoulun julkaisu)
Kokko, Yrjö: Neljän tuulen tie
Laajarinne, Jukka & Ruokonen, Martti: Mormors maskin
Le Goff, Jacques: Les intellectuels au Moyen Age
Le Guin, Ursula: Maameri-trilogia
Lönnrot, Elias: Flora Fennica 1
Melleri, Arto: Runot
Mignola, Michael: Hellboy
Mukka, Timo K.: Maa on syntinen laulu
Mäki, Reijo: Pimeyden tango
Nabokov, Vladimir: Nikolai Gogol
Platon: Teokset 3
Quart, Alissa: Brändätyt
Rane, Irja: Naurava neitsyt
Remes, Ilkka. Hiroshiman portti
Salkosalo, Jorma: Raiskaaja
Scotton, Rob: Onni ja uneton yö
Seessalo, Tytti: Mutku
Sinisen junan ikkunasta. Matkakuvia Euroopasta (toim. Hilpi Saure ja Liisi Huhtala)
Sjöwall, Maj & Wahlöö, Per: Roseanna
Skiftesvik, Joni: Suolamänty
Suomen Lehdistön historia 3. Sanomalehdistö sodan muutoksesta 1980-luvulle
Szymborska, Wislawa: Sata Szymborskaa
Tapper, Harri: Pitkäsuisten suku
Tervo, Jari: Pyhiesi yhteyteen
Tode, Emil: Enkelten siemen
Tournier, Michel: Kultapisara
Tupun seikkailut
Turkka, Sirkka: Voiman ääni
Twain, Mark: Matkakirjeitä maasta
Valittujen Palojen Lintukirja
Wall, Christiansen & Schwarz: Perl, tehokäyttäjän opas
Waters, John: Shokkiarvo - hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta
Weisseg, Tuovi: Siirin salaisuus
Vesikansa – Karttunen – Viherjuuri: Maa ilman sanoja
Westlake, Donald: Miksi juuri minä?
Wilder, Laura Ingalls: Onnen kultaiset vuodet
Villa, Kyllikki: Vanhan rouvan lokikirja
Vuorinen, Ilpo: Tuhat tapaa opettaa

Hyllyn päällä poikittain on Iisin muistikirja Otteita Shakespearen komedioista sekä Jurin "Amos Andersonin taidemuseosta Dragsfjärdissä ostettu vihkonen, jossa esitellään Venäjän ilmavoimien koneita, jotka lensivät Amoksen takapihalla olevalta merenlahdelta".

Kiitokset hyllyn rakentajille (linkki kirjoittajan blogiin, jos sellainen on kommenteissa ilmoitettu):

Allyalias, Anita Konkka, Elegia, Fredrika, Hepoliini, Hirlii, Iines, Iisi, Johannes, Jukka, Juri, merja, Minna, Muskeli-Netta, Obeesia, Polgara, Rami Räyhä, Rappiotäti, Reetta, Ritviecav, Salla, Sirokko, Sisko, SusuPetal, Tommi, Utuinen, Veen Venla, Verkkomaisteri.

Mikä kirja kenenkin hyllystä löytyi, sen voi tarkastaa täältä.


Kokosi Tuima

Nonon seuraava teema on bibliofilia. Pyrimme käsittelemään teemaa laajasti: kirjat esineinä, pakkomielteen kohteina, ystävinä ja symboleina. Tarvitsemme taas teidän lukijoiden apua. Toivomme kirjoituksia kirjoista ja kirjarakkaudesta. Millaisia ovat rakkaat ja pitkään mukana kulkeneet kirjanne, millaisia kirjasto- ja kirjakauppamuistoja teillä on, millainen olisi unelmienne kirjasto tai kirjakauppa, kirjoituksia omasta kirjahyllystänne ja kirjoituksia kirjoista kertovista kirjoista. Tekstejä voi lähettää Nonon sähköpostiin, yhteystiedot sivupalkissa (Lähetä terveisiä) tai toimittajille suoraan. Ilmoittautua voi ensin myös kommenttilootassa.

Kirjoituksia alamme julkaista neljän viikon päästä, ensimmäinen kirjoitus ilmestyy perjantaina 4.4.2008.

Oikeastaan voisinkin jo haastaa teidät vanhaa meemiä mukaillen. Vilkaiskaapa kirjahyllyynne ja kertokaa kommenttilaatikossa mikä kirja on kirjahyllyssänne kolmanneksi ylimmällä hyllyllä kolmas kirja vasemmalta. Katsotaan minkälainen hyllyllinen kirjoja ilmoituksista saadaan.

- Tuima

Syyskuun alussa Nonossa aloitimme lastenkulttuuriteeman. Syksyn mittaan kiire rasitti ja blogin hoito jäi huonolle tolalle. Siksi lastenkulttuuri-teeman yhteenveto tulee vasta nyt.

Teeman aloittavassa kirjoituksessa Sankarilla on punaiset letit, salama otsassa ja kivikauppa lupailin hieman uusien sankarien esittelyä ja pyysin lukijoita nimeämään omia vanhoja suosikkejaan. Jutut sankareista jäivät tekemättä, Sari Peltoniemen haastattelussa ei käsiteltykään Kukka Kaalista vaan hänen viimevuotisia uutuuskirjojaan Suomu ja Kerppu ja tyttö. Tässä kuitenkin yhteenveto luvatuista sankareista. Vinkkaustyyliin, toivottavasti innostutte tutustumaan heihin tarkemmin ihan oikeiden kirjojen avulla.




Ruuti-täti seikkailee kahdessa Päivi Romppaisen kirjassa: Ruuti-täti (2000) sekä Ruuti-täti ja Ukko (2003). Ruuti-täti on yksi uudemman lastenkirjallisuuden suosikkihahmoistani. Epäsovinnainen järki-ihminen, jonka mielestä ihmisen pitää osata pitää hauskaa. Kainostelu ja konventionaalisuus ovat Ruuti-tädistä turhanaikaista eikä hän suvaitse kiusaamista ollenkaan. Ruuti-tädissä tätiin tutustuu sukulaisissa kesälomaansa viettävä yksinäinen ja hieman arka Matilda, joka Ruuti-tädin seurassa oppii rohkeutta ja heittäytymistä.

Toisessa kirjassa Ruuti-täti tutustuu Ukkoon, joka ei osaa tehdä mitään vanhanaikaisia poikamaisia juttuja ja siksi silkkaa ikävystyneisyyttään käyttää aikansa muiden kiusaamiseen. Ruuti-täti tarttuu poikaa napakasti mutta kuvaannollisesti niskasta ja tutustuttaa tämän retkeilyyn, kalastamiseen ym., koska täti viisaudessaan näkee pojan turhautumisen. Turhaa kai mainitakaan, ettei Ukko ole aluksi Ruuti-tädistä ja tämän tempauksista lainkaan innostunut. Romppainen kirjoittaa hauskasti ja viisaasti ja kirjat sopivat erinomaisesti yhteisiin lukuhetkiin kotona, kerhossa ja koulussa.




Sari Peltoniemen kolmen Kukka Kaalis –kirjan (Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen, 2000 ; Kukka Kaalinen koulutiellä, 2002 ; Kukka Kaalinen pulkassa, 2004) pääosassa on mietiskelevä koulunkäyntiä aloitteleva löytöretkeilijätyttö. Kukan vanhemmat ovat tutkimusmatkailijoita, jotka ensimmäisessä kirjassa ovat kadonneet toimiinsa eri puolille maailmaa. Tutustumme Kukkaan hänen tehdessään löytöretkiä löytötavaratoimistossa, jossa hän asustaa kenenkään kaipaamatta jonkin aikaa. Kotiin palattuaan Kukan seuraksi ilmaantuvat isoisä Kurttu Kaalinen, konstaapeli Pollari, löytötavaratoimiston päällikkö Jemmanen ja huijari Filunkius. Ukkonelikko pitää tytöstä huolta – tai ehkä oikeammin Kukka heistä – myös seuraavissa kirjoissa, vaikka vanhemmatkin jo palailevat matkoiltaan.

Sarjan seuraavissa osissa Kukka Kaalinen aloittaa koulun ja saa kouluun suojelijakseen Filunkiuksen, mutta liekö huijarisedästä lopultakaan suurta hyötyä ystävien saamisessa? Kolmannessa osassa Kukka ystävineen löytää Ukkelin, joka ei olekaan kuka tahansa ojaan istahtanut ja muistinsa menettänyt ukko. Ukon kotiinpalautus vie Kukan setineen ja ystävineen kauas Lappiin Korvatunturille. Joulupukkiuteen ei kirjassa suhtauduta perinteisesti, vaan asiaa käsitellään suuren unelman kautta.

Kukka Kaalisissa minua viehättää persoonallinen huumori, konstaapeli Pollarin suuhun uskaliaasti kirjoitettu pohjalaismurre, Kukan pohdinnat monenmoisista asioista sekä ennen kaikkea tapa, jolla Peltoniemi kuvaa kirjojen setänelikkoa. Niin löytötavaratoimistostaan luopuva surumielinen Jemmanen, liki äidillisiä piirteitä saava Pollari, sivusta huomioitaan laukova isoisä sekä eläkkeelle siirtynyt ammattilaishuijari Filunkius ovat epätavallisia lastenkirjojen hahmoja ainakin näin suurena ryhmänä (tosin Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjoissa on seitsemän omalaatuista enoa). Peltoniemen setänelikko on persoonallinen ja heidän kauttaan tarkastellaan monia vanhenevien ihmisten ongelmia, esimerkiksi yksinäisyyttä, oman perheen kaipuuta sekä mahdollisuutta vielä eläkkeelläkin toteuttaa elämänpituisia unelmia.




Tässäpä kaksi minua viihdyttävää tyttökirjasarjaa, jotka omalla tavallaan perinteeseen sitoutuen uudistavat lajia. Katri Tapolan Kivityömaan tytöistä kertovat kirjat (Kivikauppaa ja ketunleipiä, 2002 ;  Konnanmontulle hyvä kyyti, 2003 ; Jääpuikkoja ja jälkiä lumessa, 2005) nostavat todellisen tyttöenergian kunniaan. Kirjat sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään menneeseen aikaan, jolloin kodeissa ei ollut tietokoneita eikä kai oikein televisioitakaan. Tytöt asuvat pienessä kylässä, hankkivat karkkirahaa myymällä kivimurskaa, kisaavat Pahantekijöiksi nimetyn poikakaksikon kanssa ja tarkkailevat tiukasti kylän ihmisten elämää. Pojat sulautuvat tyttöjen jengiin sen jälkeen, kun reippaat tytöt pelastavat pojat näitä uhkaavalta lellimiseltä. Yhdessä ryhmä myös nousee kapinaan aikuisia vastaan, kun aikuisten laatima sininen vihko Ehdotomasti Kielletyt Paikat katoaa. Eihän mikään oikeasti ole enää hauskaa, jos kaikki on sallittua.

Tittamari Marttisen Viivi Pusut (Viivi Pusu ja toffeesydän, 2004 ; Viivi Pusu ja Tuhkimon tennari, 2004 ; Viivi Pusu ja kaverikaruselli, 2005 ; Viivi Pusu ja rakkauskirjeet, 2006 ; Viivi Pusu ja lumottu luokkasormus, 2007 ; Viivi Pusu ja pyörryttävät pyjamabileet, 2008) ovat tätä päivää, mutta samalla hyvin ajattomia. Sarjan alussa Viivi on viidennellä, asuu äitinsä ja kahden pikkusisaruksensa kanssa elokuvateatteri Sisussa ja ihastuu ensimmäisen kerran elämässään luokkatoveriinsa Tuomakseen. Ihastuminen, ystävyyssotkut, pienet mustasukkaisuusdraamat, kouluasiat ja lopulta myös äidin uuden miesystävän perhe täyttävät Viivin päivät. Elämänilo ja arjesta kasvava huumori kannattavat Viivi-kirjoja, ongelmat ovat pieniä ja teosten yleisvaikutelma energinen ja positiivinen.

Tapola ja Marttinen ovat osoittaneet minulle, ettei tyttökirja suinkaan ole katoava laji. Ja sehän vanhaa tyttökirjaklassikoiden ystävää ilahduttaa!

- Tuima

Nonotoimitus sai Pasi-j-dogilta "You make my day"- tunnustuksen. “Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times.”

Toimitus kiittää. Kiitämme myös lukijoita ja niitä, jotka ovat osallistuneet Nonon muotoutumiseen kirjoituksillaan.

Kiitos.

Tässä joitakin lasten- ja nuortenkirjallisuutta eri tavoin käsitteleviä linkkejä, joista toivottavasti on iloa. Lista ei ole kattava, vinkkejä vastaanotetaan!


Kirjailijaesittelyjä:

Lasten Sanojen aika - teemoittain ja sankareittain jaoteltuja kotimaisten lastenkirjojen esittelyjä
Sanojen aika - kotimaisten nykykirjailijoiden, myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden, esittelyjä
Suomen nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli


Kirjailijoiden blogeja ja kotisivuja:

Anu Holopainen - kotisivu
Blogisisko 1 - Anna Amnellin blogi
Grafomania - Kuuden kirjailijan blogi (Anu Holopainen, Jukka Laajarinne, Eija Lappalainen. Anne Leinonen, Terhi Rannela, Salla Simukka)
Harharetkiä lastenkulttuurissa - Tittamari Marttisen blogi
Kirjailijan häiriöklinikka - Kirsti Ellilän blogi
Privaattidosentti - Jukka Laajarinteen blogi
sari.peltoniemi.info - kirjailijan kotisivut
Taru Väyrynen
Timo Parvela
Työhuone - Terhi Rannelan sivut


Kirjastojen lastensivuja:

Kattava lista

Poimintoja:

Helsingin kaupunginkirjaston Kallion kirjaston Satukortisto,  Kirviö-lastensivut
Hämeenlinnan kaupunginkirjasto - lastensivuilla mm. kaunokirjallisuusluetteloita
Kakaravaara - Oulun kaupunginkirjasto
Kuvakirjatietokanta Kirjavainen - Joensuun kaupunginkirjasto
Tampereen kaupunginkirjaston lastensivut
Turun kaupunginkirjaston Lasten kirjaston Löytönurkka


Lastenkirjallisuutta ja -kulttuuria:

Alas taikavirtaa - Maria Loikkasen kirja-arvosteluja
Avautuva maailma - Ajatuksia lastenkulttuurista
Hurmiluksen merkintöjä - Kirjastolohikäärme Hurmiluksen ja Himmu-pingviinin takana ovat Jyväskylän sanataiteen perusopetuksen oppilaat ja Jyväskylän kaupunginkirjaston henkilökunta
Jaatiinan kirjat - mukana Lasten- ja nuortenosastolla kirja-arvioita
Kirjaston antitäti hyssyttää - kirjastoammattilaisen näkökulma aiheeseen
Pikku kakkonen
Plämplän kirjakompostori


Runoja, loruja ja tarinoita:

Leppisblogi - nelivuotiaan Emman runoja
Lorupuro - Piritta Porthanin lastenrunoja ja -loruja
SusuPetal - RunoSaari - runoja lapsille ja lapsenmielisille


Listan laati Tuima

Luin Jukka Laajarinteen romaanin Jäiset jumalat. Kirja oli rauhallisesti odottanut lukupinossa ja sama rauhallisuus jatkui itse tekstissäkin. Tarina avautuu vähitellen yhä laajempiin ulottuvuuksiin, fyysisesti korkean Jumaläidin jäiselle huipulle asti. Kirja sijoittuu muusta maailmasta eristyneeseen Sokerilaitumen vuoristokylään ja sen ytimessä on nuori poika Tashi, joka tahtomattaan joutuu syypääksi kylää kohdanneisiin onnettomuuksiin. Kylään saapuu ulkomaailmasta vaeltaja Tzootz, joka tietämättään käynnistää suuria muutoksia. Enempää en halua paljastaa, kirja kannattaa lukea itse. Ainakin vuorikiipeilystä, yhteiskuntakritiikistä ja itämaisesta elämänkatsomuksesta kiinnostuneiden kannattaa tarttua Jäisiin jumaliin. Ja tässäpä taas kirja, jota ei ole tarpeen osoittaa vain yhdelle kohderyhmälle. Nuorisokirjaluokituksestaan huolimatta Jäiset jumalat sopii hyvin myös aikuisille.

Tarina etenee rauhallisesti, kikkailematta ja se jättää paljon tilaa lukijan pohdinnoille. Tässä haastattelussa esitän Jukalle ne kysymykset ja pohdinnat, joita kirja minussa herätti.


1. "Sanat ovat kuin sormi, joka osoittaa moneen suuntaan yhtaikaa."?

Hauskaa, että poimit kirjasta juuri tuon lauseen! Siinä on nimittäin näkyvissä eräs kirjan ydinajatuksista.

Vanha kielellistä kommunikointia purkava zen-viisaushan kuuluu, että sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu. Eli sanat eivät ole se maailma, josta ne kertovat. Kieli on tulkintaamme ohjaava apparaatti meidän ja konkreettisen maailman välissä. On lisäksi helppo muodostaa lausumia, joita eri kuulijat lukevat aivan eri tavoin.

Otetaan esimerkiksi tällainen sormiharjoitus:
"On surkeaa kun haavasta tulee leppä eivätkä kuulijat enää ymmärrä rientää avuksi."

Tuohan on helppo tulkita kahdella eri tavalla: joko puhuja sotkee puulajit keskenään, eivätkä kuulijat ole yhtään sen sivistyneempiä. Paheksutaan sitten sitä. Tai vaihtoehtoisesti huomataan, että "leppä" tarkoittaa suomenkielessä myös verta. Kuulijat eivät kuitenkaan ymmärrä avunhuutoa, koska sana on miltei kadonnut käytöstä.

No, halusin luoda kokonaisen romaanin, jossa jo konkreettisen kerronnan taso olisi vastaavalla tavalla moniselitteinen. Yritin kuvailla reaalimaailmaamme sen verran epätavallisten näkökulmien, kokemusten ja kielipelien kautta, ettei lukija välttämättä enää tunnistaisi kuvasta omaa maailmaamme vaan näkisi siinä jotakin muuta.

Olen kutsunut Jäisiä jumalia Salvador Dalín nimeämän metodin mukaan paranoiakriittiseksi romaaniksi. Dalí maalasi esimerkiksi vaskikelloja, jotka olivat samaan aikaan ballerinoja. Samat siveltimen vedot kuvasivat yhtaikaa kahta eri asiaa.


2. Jäisissä jumalissa kulkee rinnan kaksi toisensa läpäisevää kertomusta, joista rakentuu vastakkaisten elämäntapojen ja yhteiskuntarakenteiden kuvaus. Miksi Koneisto on mukana?

Kirjan ehkä tärkein teema on yksilön ja yhteisön välinen jännite: missä määrin ja millä ehdoilla on mahdollista olla itsenäinen? Entä miten suhtautuvat toisiinsa yhteisöllisyys ja individualismi? Keitä me olemme suhteessa toisiimme?

Sokerilaidun ja Koneisto eivät minulle olleet niinkään toistensa vastakohtia kuin peilikuvia tämän teeman osalta. Niiden ihmiset joutuvat kamppailemaan ihan samojen kysymysten parissa. Molemmissa yksilön itsenäisyys on jotakin... ei kovin itsestään selvää.

Ensimmäisessä versiossa Koneistoa ei ollut vielä mukana. Aika monen lukijan mielestä se olisi ilmeisesti pitänyt jättääkin sellaiseksi. Mutta sitten tämä alkuperäinen visio – kuvataan maailmaamme sellaisin sanoin, että se näyttää fantasialta – sai rinnakkaisvision: kuvataan meidän maailmaamme myös sellaisin sanoin, että se näyttää scifiltä.


3. Mistä sait idean sijoittaa romaanisi Himalajan tapaiselle vuoristoseudulle?

Ideoita tulee... mistä lie ja joka puolelta. Yhtenä lähtösykäyksenä oli, että halusin kirjoittaa kiipeilyromaanin. Sitä sitten työstää, miettii ja pohdiskelee. Millainen juoni siinä pitäisi olla?

Muistin sitten, mitä eräälle japanilaiselle retkikunnalle kävi 50-luvulla. Kiipeilijät yrittivät valloittaa Makalu-nimisen vuoren, ja he saivat yrityksessään paljon apua paikallisilta asukkailta. Yritys meni kuitenkin pieleen, joten he palasivat seuraavana vuonna uudestaan. Sillä kertaa kyläläiset kuitenkin ajoivat heidät pois väkivalloin. Mistä näin iso asennemuutos? Siinä oli käynyt niin, että se edellinen yritys oli suututtanut jumalat ja aiheuttanut seudulle kauheita vitsauksia.

Noista aineksista se alkoi kehittyä.


4. Kirjan alku johdatti ajatukset Shangri-lahan. Oletko katsonut Frank Capran elokuvan Lost Horizon (1937; suomalainen nimi Sininen kuu), jossa vuorten välistä johtaa portti paratiisimaiseen laaksoon?*

En tietääkseni. Shangri-la:n ajatus on toki tuttu, samoin kuin Carl Barksin Tralla-la. En usko maanpäällisiin paratiiseihin, mutta Himalajan seudulla on edelleen alueita, jotka ovat säilyneet varsin puhtaina meidän globaalin yhtenäiskulttuurimme vaikutteilta. Esimerkiksi Bhutan suojelee omaa elämäntapaansa aika voimakkaasti, eikä kaikkialle Bhutaniin ole ulkomaalaisilla turisteilla lainkaan pääsyä.


5. Asetat vastakkain lapsen (Sokerilaitumen Tashi) ja aikuisen (Koneistoa pakeneva Tzootz). Jotenkin tulkitsin näiden kahden kehittymistä niin, että lapsen muutosprosessi on voimakkaampi ja syvällisempi, aikuisen ratkaisu puolestaan olemassa olevaan tyytyminen ja sen hyväksyminen.

Tzootz on jo käynyt läpi elämänvaiheen, johon Tashi vasta saapuu. Enkä ole ollenkaan varma, että hänkään tilannettansa lopullisesti hyväksyisi. Ihminen on aina keskeneräinen. Mutta luultavasti olet oikeassa siinä, että ensimmäiset irtirepäisymme ovat merkitsevimpiä ja syvällisimpiä. Ne ikään kuin luovat pohjan tuleville pyristelyillemme.


6. Kirja sisältää paljon yhteiskuntakritiikkiä, teollistuminen nähdään osana kasvottoman Koneiston synnyttämää orjuutusta. Kummasta lähdit liikkeelle, fantasiaan puetusta yhteiskuntakritiikistä vai realistisesta luonnonkansan kuvauksesta? Vai kenties vuorikiipeilystä? Et ole tehnyt Sokerilaitumen vuorilaaksosta täydellistä paratiisia. Siellä vallitsee mm. tiukka hierarkia asukkaiden välillä?

Yhteiskuntakritiikki oli lähtökohtana jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kun vielä aloittelin urakkaa, olin aika vahvasti yhteisöllisyyden puolella kulttuurissamme vallitsevaa egoiluindividualismia vastaan. Kirjoittaminen on minulle kuitenkin ennen kaikkea ajattelemista ja ajatusten testaamista, ei niinkään väittämistä, ja niin siinä kävi, että työn edetessä näkemykseni hajosivat kysymyksiksi.

Eräs kiinnostavimpia vaiheita kirjan kirjoittamisessa oli sherpa-kulttuuriin ja tiibetinbuddhalaisuuteen perehtyminen. Aloin tutkia niitä lähinnä mausteeksi, jotta saisin taustasta uskottavan näköisen, mutta hyvin pian kävi ilmi, että osuin suoraan ydintematiikkaan. Sherpat ja heidän uskontonsa suhtautuvat aiheeseen hyvin kiinnostavalla ja ainakin minua haastavalla tavalla. Meidän näkökulmastamme katsottuna eräät heidän korostuksistaan ovat aika äärimmäisiä.

Niin siinä sitten kävi, että Sokerilaitumen anarkistinen mutta samalla rajun hierarkkinen ja jopa epäsosiaalinen kulttuuri epäyhteisöllisine uskontoineen on suunnilleen 90-prosenttisesti sherpa-lainaa. Sekoitin mukaan hieman eräiden muiden Himalajan ja Karakorumin kulttuurien kiehtovia piirteitä. Mutta niihin osuuksiin ei sitten tarvinnutkaan lisätä omaa yhteiskuntakritiikkiä. Jännite oman arvomaailmamme kanssa syntyi ihan itsestään.


7. Kumpi kirjassasi on keskeisempää, yksilön muutos ja kehittyminen vai yhteiskunnan murroskohdan kuvaus?

Se jää lukijan päätettäväksi. Yksilö ja yhteiskunta ovat niin tiukasti yhtä, etten oikein pysty erottelemaan niitä toisistaan. Yhteiskunta kasvattaa meistä tietynlaisia, ja meistä kasvaa tietynlainen yhteiskunta.


8. Jäisissä jumalissa Koneiston yksilöllisyyden ja vapaan ajattelun vaimentava toimintatapa ja vuorilaakson luostarin munkin tavoittelema täydellinen yhteisöllisyydestä ja rakkaudesta vapautumisen oppi rinnastuvat. Eli ääripäissään yksilöllisyyden kieltäminen ja korostaminen alkavat näyttää samanlaisilta?

Aivan! Itsensä voi hukata moneen suuntaan. Voi myös kysyä, onko buddhalaisuudessa tavoiteltu vapautuminen aitoa itsenäisyyttä? Ajatushan on mitä vallitsevin piirre vuosituhantisessa traditiossa ja sikäläisessä kulttuurissa. Samaa joudumme me Koneiston kasvatit miettimään: missä määrin meidän halumme ja tahtomme ovat omiamme?

9. Oletko itse ollut vaelluksella tai harrastanut vuorikiipeilyä Himalajalla? Jumaläidin huipulle kiipeäminen on huikaisevan intensiivistä kuvausta. Kuvaat luontoa tarkasti. Kuinka paljon taustatyötä teit?

En ole kiipeillyt Euroopan ulkopuolella., mutta iso osa luonto- ja kiipeilykuvauksesta syntyi silti omien kokemusteni pohjalta. Ylävuoriston luonto jäätiköineen, kivineen ja lumineen taitaa olla melko samanlaista kaikkialla.

Himalajan eläimistö, kasvit, kulttuuri, vuodenaikojen kehittyminen... niitä varten sen sijaan luin tuhansia sivua lähdemateriaalia. Se onkin ehkä kaikkein paras osa kirjoitustyössä. Siinä oppii niin paljon.


10. Mitä minun olisi sinun mielestäsi pitänyt kysyä Jäisistä jumalista?

Kysymykset ovat olleet juuri niitä, joita olen halunnut kirjallani herätellä. Vastauksia taidan haeskella koko loppuikäni.


11. Minkä kirjan muuten olisit itse halunnut kirjoittaa?

Kirjoitin sen jo. Vuoden 2009 kuluessa asia paljastunee yleisölle. Ja seuraava on työn alla.

Vakavasti sanottuna: en ole koskaan halunnut kirjoittaa kenenkään muiden kirjoja.

Mitenkähän sen parhaiten selittäisin?

Kaikkein upeimmat lukukokemukset syntyvät juuri siitä, että kirjan kirjoittajalla on ollut jotakin sellaista annettavaa, jota itselläni ei ole. On upeaa ottaa sitä jotakin vastaan, on upeaa, että saan olla lukija. Että kirjoittaja ja lukija ovat eri ihmisiä. Jotta voisin haluta olla kirjoittanut jonkun muun kirjailijan teoksen, minun pitäisi haluta olla tuo toinen. Sitä en kuitenkaan halua.

Esikuvia ja ihailun kohteita minulla tietenkin on, sellaisia, joista voin tietyssä rajallisessa mielessä sanoa: haluaisin kirjoittaa jotakin vastaavaa, haluaisin kyetä antamaan lukijalle jotain yhtä väkevää, kuin mitä he ovat minulle antaneet. Nimiä mainitakseni: Tove Jansson.


- Kysymykset laati Tuima


Jukka Laajarinteen blogi Privaattidosentti
Laajarinteen esittely WSOY:n sivuilla
Helsingin Sanomien arvio Jäisistä jumalista
Turun Sanomien arvio Jäisistä jumalista

* Lost Horizon kertoo brittidiplomaatista ja hänen matkatovereistaan, jotka joutuvat Himalajalla lento-onnettomuuteen, kun heitä evakuoidaan Kiinasta. Ryhmä päätyy keskellä karua ja jäätävän lumista vuoristoseutua sijaitsevaan tarunomaiseen Shangri-lahan, jossa ihmiset ikääntyvät toisin kuin ympäröivässä maailmassa ja jonka yhteiskuntarakenne on eräänlainen utopia.

Mitä enemmän aikaa kuluu sota-ajoista, sitä vaikeampi uusien sukupolvien on saavuttaa itsenäisyyspäivinä perinteistä, isoisien ja heidän isiensä uhrauksia kunnioittavaa tunnelmaa. Ei auta, vaikka tehdään elokuvia Tali-Ihantalan taistelusta tai Mannerheimista: aika tekee tehtävänsä, Suomi eurooppalaistuu ja itsenäisyyden merkitys haalistuu.

 

Martin Page: Sudenkorennon lento
suom. Anu Partanen
Like 2005

 

Martin Pagen romaanissa Sudenkorennon lento (Like 2005) nuori ranskalaisnainen on keksinyt epäsovinnaisen tavan ansaita rahaa selvitäkseen lakitieteen opinnoista. Fio Regale lähettää ihmisille tuulesta temmattuja uhkauskirjeitä, joissa kertoo paljastavansa näiden salaisuuden, mikäli he eivät maksa hänen vaatimaansa summaa. Uhrit tuovat rahalähetyksensä paikkaan, jonka läheisyydessä Fio seisoo "maalaamassa taulua". Yksi kiristetyistä on vaikutusvaltainen mesenaatti nimeltä Ambrose, joka viehättyy Fion taiteesta ja alkaa erikoisen sopimuksen turvin vuokrata sitä itselleen. Mesenaatin kuoltua Fion elämään ilmestyy Charles Folquet, jonka tehtävänä on auttaa nuori nainen kulttuuripiireihin, Ambrosen tahdon mukaisesti. Kulttuuriväen hyörinä ja suurieleiset kokoontumiset (etenkin Ambrosen mielikuvitukselliset hautajaiset) ovat uutta Fiolle, joka oikeastaan nauttii eniten rauhallisesta elämästä. Mutta kun on kerran julistettu suureksi kyvyksi, onko siitä paluuta?

Kun aloin lukea teosta mietin useaan otteeseen, että tarinassa ja sen eksentrisessä päähenkilössä on jotakin samaa kuin ranskalaisen menestyselokuvan Améliessa. Muutoinkin Martin Pagen tarina on kuin aikuisten satu. Tekstissä on yhtä aikaa jotakin maagista ja jotakin etäännyttävää. Teoksen erikoiset hahmot ja tapahtumat estivät minua heittäytymästä mielikuvituksen vietäväksi, mutta tämä ehkä onkin kirjailijan tarkoitus. Kirjan alkupuolella Fio esimerkiksi muuttaa toisen eksentrikon, Zoran, omistamaan kerrostaloon. Zora inhoaa lähes kaikkea (ja kaikkia), ja niinpä Fio on kohtalon oikusta hänen ainut vuokralaisensa. Zora itse asuu kaikissa vapaissa huoneistoissaan vuoron perään. Taiteen huipulta pudonnut Alumbrados Granvelle on puolestaan edesmenneen Ambrosen vastustaja, ja Granvellen kanssa Fiolla on tapaaminen tämän kotona. Miestä itseään Fio ei tosin näe, koska Granvelle on (vahingossa) lukittuna erääseen huoneeseen, ja siihen johtavaa 500 vuotta vanhaa, mittamattoman arvokasta ovea ei sovi rikkoa. Koska lukkoseppää ei ole tavoitettu, Granvelle seurustelee muun maailman kanssa oven läpi. Ateriat hän nauttii nestemäisinä, avaimenreiän läpi pujotetun pillin läpi.

Page antaa kylmän kyydin ailahtelevalle ja narsistiselle kulttuuriväelle. Kirjailija haastaa lukijan miettimään mitä taide oikeastaan on, ja onko taiteen ihannointi verrattavissa uskontoon? Taiteen kritiikin ohessa osansa arvostelusta saavat monet ajankohtaiset ilmiöt naiskuvasta median toimintaan.

"Granvellen modernin taiteen halveksunta kävi säkenöivimmin ilmi siitä, miten lannistumattomasti hän sitä tuki. Hän ei halunnut pilata elämäänsä asettumalla omaa aikaansa vastaan, hän oli liian usein nähnyt kriitikkoja haukuttavan natseiksi tai fasisteiksi, koska he eivät pitäneet tästä tai tuosta uudesta muodista. Hänen näkemyksensä eivät itse asiassa ulottuneet Picassoa pitemmälle, mutta hän ei olisi ikipäivänä tunnustanut sitä. Hän oli taantumuksellinen, termi jota hän ei pelännyt. Häntä pöyristytti, kun jonkun vajaaälyisen murrosikäisen porvarisnuoren töherryksiä verrattiin Tintorettoon. Mutta hän vaikeni, sillä tosielämässä rehellisyys oli liian vaarallista, oli odotettava kunnes oli kuollut, jotta voisi todella ja pelkäämättä sanoa mitä ajatteli."

Martin Page Like Kustannuksen sivuilla.

Kirjoittaja: Maria

Kirjailija Sari Peltoniemi on tänä vuonna sekä Topelius- että Lydecken-palkintoehdokkaana. Nuorisokirjallisuudelle jaettavasta Topelius-palkinnosta kilpailee fantasiaromaani Suomu (Tammi 2007) ja lastenkirjallisuuden Arvid Lydecken -palkinnosta Kerppu ja tyttö (Tammi 2007).

Suomun päähenkilö on yksinäinen teinityttö Oona, joka erään raivostumisensa jälkeen kävelee suoraan järveen, ui vastarannalle ja huomaa ajautuneensa toiseen aikaan, menneisyyteen, jossa mikään ei vastaa oletuksia eikä ole niin kuin pitäisi. Kerppu ja tyttö kuvaa Kerppu-koiraa, joka haluaa oman ihmislemmikin, koska kaikilla kavereillakin on oma ihminen. Kerppu saakin omakseen pienen tytön, Helinän, mutta ihmisen kouluttaminen ei olekaan niin helppoa kuin Kerppu luuli - varsinkin kun opaskirjan lukeminen unohtui.

Alunperin minun piti esitellä Nonossa Peltoniemen Kukka Kaalis -kirjoja, mutta ehdokkuuksien myötä suunnitelmat muuttuivat.

Ja sitten asiaan. Nonon vieraana Sari Peltoniemi:


1.Onnea tuplaehdokkuudesta! Heti alkuun hoopo kysymys: onko näistä kahdesta – Suomu, Kerppu ja tyttö - toinen sinulle tärkeämpi kuin toinen?

Kiitos! Kerpun kirjoittaminen oli poikkeuksellisen rentoa ja mukavaa, kun taas Suomua väänsin totutun työläästi. Tuntuu siis siltä, että Suomusta ansaitsisin enemmän kiitosta ja päänsilitystä, vaikkei tällainen logiikka taida päteä kirjallisuuden suhteen. Suomun kanssa tietysti vietin myös enemmän aikaa, ja siksi siitä ehkä tuli himpun verran läheisempi.


2. Olet monipuolinen kirjoittaja. Rocklyriikkaa Noitalinna Huraalle, lastenkirjoja, fantasiaromaaneja, (fantasia)novelleja, näytelmiä. Miten lajien välinen siirtyily sujuu? Tiedätkö jo kirjoittamaan lähtiessäsi minkä lajisen teoksen aiot kirjoittaa?

Lajiaitojen yli on helppoa ja mukavaa loikkia. Se virkistää, kun ei aina tarvitse laiduntaa samalla pellolla. Tiedän jo ryhtymisvaiheessa, mitä lajia on tulossa, sillä siinä mielessä muoto ja sisältö ovat alusta saakka yhtä. Se taas voi olla aluksi epäselvää, kuinka suuri rooli tulee olemaan fantasialla ja kuinka suuri arjella. Se selviää kirjoittaessa.

3. Olet määritellyt kirjoittamasi fantasian matalaksi fantasiaksi, joka lähtee arkirealismista. Onko fantasia kiinnostavampaa arkilähtöisenä?

Lukijana kyllä nautin kaikenkorkuisesta fantasiasta, mutta kirjoittajana pidän arkilähtöistä fantasiaa kiinnostavimpana. Ehkä se johtuu suomalaisen kirjallisuustradition vaikutuksesta. Ja sitten siitä, minkä huomasin jo lapsena: monet ihmiset nauttivat siitä, että tarinat kertovat juuri heistä. Arkilähtöinen fantasia kertoo ehkä enemmän heistä kuin vaikka hobittitarinat. Samastumismahdollisuus on tärkeä asia, joskaan ei toki ainoa syy matalan fantasian viehätykseen.


4. Romaaneissasi et keskity seikkailuihin, joita teoksissasi on erittäin vähän muuhun fantasiakirjallisuuteen verrattuna, vaan henkilöiden kasvuun ja identiteetin löytämiseen. Eivätkö räminäseikkailut kiinnosta?

Suoraan sanoen eivät. En välitä lukea niitä, en osaa enkä viitsi kirjoittaa niitä. Yritän silti kirjoittaa jännittäviä ja kiehtovia juttuja; uskon, että seikkailu voi (nuortenkirjassakin) syntyä muustakin kuin joukkotappeluista ja suurista sotamanöövereistä.

5. Suomu kuvaa siirtymistä toiseen aikakauteen eli vuoteen 1947. Pelkkä siirtyminen ei kuitenkaan riitä, vaan olet kiepauttanut tekstissäsi Suomen historiaakin toisenlaiseksi. Suomi toipuu sodasta Ruotsia vastaan, mutta yksityiskohdat, sodan syyt ja Suomen suhteet naapurivaltoihin jäävät teoksessa syrjään. Miksi aikamatka? Ja miksi juuri tuo aikakausi, miksi Ruotsi?

Entäs jos jokin pieni käänne historiassa olisikin ollut vähän toisenlainen? Eikö oikeastaan ole usein aika pienestä kiinni, että sotia syttyy tai niitä vältetään? Suomessa on vahva ryssävihan perinne, mutta emmehän me svedujakaan erityisemmin rakasta. Olemme eläneet kahden suurvallan alla ja välissä. Ajatusleikistähän tässä on kyse, ja tällaisia ajatusleikkejä on varmasti monilla. Ne voivat parhaimmillaan kirkastaa ajatuksia siitä, mitä todella on tapahtunut.

Pieni historian muunteleminen myös etäännyttää sopivasti. Ei ole kyse pelkästä aikamatkasta, vaan matkasta paikkaan, jossa täytyy kohdata ja hyväksyä monia uusia asioita. Sellaiseen maailmaan voi lukijakin suhtautua toisella tavalla kuin jos olisi vain siirrytty menneeseen aikaan. Tuttuja ja outoja aineksia pitää olla sopivassa suhteessa, jotta syntyy oikeanlainen tunnelma.

Tällaisen Ruotsin-vastaisen sodan vaikutuksia olisi toki voinut kehitellä enemmänkin, mutta sitä taas en pitänyt kauhean kiinnostavana enkä tarinan kannalta tärkeänä.

Aikamatka, tai matka rinnakkaiseen maailmaan, taas oli välttämätön. Halusin siirtää nykyajan ihmisen katsomaan omaa aikaansa vähän kauempaa. Lisäksi halusin siirtää Oonan katsomaan omaa isäänsä vähän kauempaa.

(Ja tärkein syy oli tietenkin se, että minusta oli kivaa kirjoittaa tällaisesta ajasta ja maailmasta.)


6. Miksi liskot?

Uskoakseni jokainen fantasiaa kirjoittava haaveilee omista lohikäärmeistä. Minunkin oli pakko päästä painamaan sormenjälkeni tähän lohikäärmeasiaan. Eiväthän Suomun liskot tulta sylje, mutta en minäkään ole ihan Ursula LeGuin.


7. Suomussa on akromegaliaa sairastava Jari, joka on teoksen maailmassa monin tavoin poikkeava henkilö: jättiläisen kokoinen, toisesta maailmasta tullut ja liskoihin jonkinlaisen yhteyden saanut henkilö. Jarilta puuttuu fantasian sankareihin usein liittyvä "taikaominaisuus", hänen tunnusmerkkinsä on suuruus ja sen aikaansaama yksinäisyys. Miksi jättiläismäinen koko kiinnosti sinua?

Näin aikoja sitten televisiossa dokumentin amerikkalaisesta jättiläishenkilöstä. Hänestä ja muista jättiläiskasvuisista on netissäkin paljon materiaalia. Valokuvat ovat varsin riipaisevia: yksi henkilöistä on aina dramaattisen erilainen kuin muut ja suorastaan törröttää ulos kuvasta. Pienillä ja suurilla ei ole helppoa keskikokoisten maailmassa.

Tietysti tämä erikoisominaisuus voisi olla jokin muukin, mutta olen seurannut muutaman ison ihmisen elämää aika läheltä. Olen nähnyt, miten heidän on pitänyt koettaa tekeytyä pienemmiksi, etteivät löisi päätään lamppuihin ja ovenkamanoihin – ja etteivät pistäisi muita ihmisiä silmään.


8. Ohi aikamatkan ja vaihtoehtoisen historian Suomu on minusta ennen kaikkea nuoren tytön kehitystarina ja rakkauskertomus. Oonan heräävä rakkaus ja suhde alkoholisoituneeseen isään ovat omassa luennassani kirjan keskeisimmät teemat. Tavoitat nuoren tytön mielessä liikkuvat ihmetyksen, ärtymyksen ja hyväksynnän tunteet tarkasti, hyvin tunnistettavasti. Kirjassa on paljon muitakin teemoja, joihin voisi keskittyä, mutta mitkä ovat sinulle kirjan pääteemat?

Kuulun kirjoittajana Stephen Kingin koulukuntaan. Se tarkoittaa sitä, että tarina on tärkeintä ja että mielikuvituksella on arvo sinänsä. Jos tarinaan kytkeytyy tematiikkaa taikka symboliikkaa, niin hyvä juttu, mutta ne eivät yleensä ole kirjoittamisen lähtökohtia.

Tähän juttuun kuului alusta lähtien isän ja tyttären suhde. Se kulkee läpi kirjan ja vaihtelee väriään ja laatuaan; se on osa Oonaa ja kulkee hänen mukanaan. Toinen tärkeä osa Oonaa ovat hänen tunteensa: vihastumisen kauttahan hän luiskahtaa maailmasta toiseen. (Eli juuri näitä asioita, joita mainitsit.) Jossain vaiheessa kirjoittamista huomasin pauhaavani tahdastyöläisten oloista ja ilahduin. Fantasiakertomuksen miljöönä voi aivan hyvin olla kenkätehdas, vaikka joskus ehkä toisin luullaan.


9. Fantasiakirjoissasi tunnut luottavan lukijaan ja lukijan kykyyn tulkita teoksiasi. Jätät paljon paljastamatta, et kirjoita tarinoitasi auki ja teostesi loput ovat usein avoimia. Miksi näin?

Tämä on varmaankin kirjoittajan tyyliin ja mieltymyksiin liittyvä asia. Laiska kirjoittaja teettää työt lukijalla…

Lukijana pidän ilmavasta tekstistä. On hienoa hoksata asioita ihan itse. Sitten taas kirjoittajana yritän kyllä olla jättämättä liikaa aukkoja, jottei lukija joutuisi tuntemaan itseään tyhmäksi. Toisaalta lukija ei halua tuntea itseään myöskään aliarvioiduksi pöljäksi, jolle kaikki selitetään juurta jaksain. Kirjoittaja joutuu siis tasapainottelemaan, ja virhearviointeja tulee varmasti.

10. Lydecken-ehdokkaana oleva Kerppu ja tyttö lumosi minut. Kertomus omasta ihmisestä haaveilevasta koirasta on viehättävä, hauska ja oivaltava. Kirjassa koira kasvattaa ihmistä (niin kuin tietysti oikeassakin elämässä ) ja koiran ja ihmisen yhteisistä piirteistä ja eroavuuksista kasvaa hyvin hauska kertomus. On Kerppu-koiralla esikuvaa?

Onhan sillä. Esikuva vain on keskikokoisempi ja pulskempi kuin Kerppu. Ja kaikkihan lähti siitä, että en ole koiraihminen, olen kissaihminen. En halunnut koiraa. Miten omituiselta sitä tuntuukaan näin jälkikäteen ajatella.

11. Kirjan hauska mustavalkokuvitus on Liisa Kallion. Kuka valitsi kuvittajan ja hyväksyitkö oitis Kallion näkemyksen Kerpusta ja Helinästä?

Kuvittajaa ehdotti kustannustoimittajani, ja annoin ehdotukselle siunaukseni. Liisan kuvat olivat hienompia kuin osasin odottaakaan.

Jotkut (aikuiset) ovat pitäneet sekä kuvitusta että tekstiä liian kiltteinä. Aiheesta olisi kuulemma voinut kehitellä jotain anarkistisempaa. Tämä on vähän vaivannut minua, mutta toisaalta anarkian määrä tuntuu olevan aika sopiva, kun ajatellaan lapsilukijoita. Olen näes testannut materiaalia hyvin monessa koulussa.

11. En ihmettelisi lainkaan, jos kohta Suomen koirapuistoissa vilistäisi useampikin Kerppu. Mistä keksit nimen?

Piti olla koiramainen nimi, joka kuitenkaan ei ole kaikkein tavallisin koiran nimi. Kerppu taisi tulla ihan ääntelemällä ja hakemalla jotain kivan kuuloista. Saksannoksessa Kerpusta tulee Lenka.

12. Ja lopuksi: lempikirjailijasi ja minkä kirjan olisit itse halunnut kirjoittaa?

Lempikirjailijoitani ovat Tove Jansson ja Jukka Parkkinen. Jos olisin kirjoittanut vaikkapa Taikatalven, niin olisin tyytyväinen

Kysymykset laati Tuima paitsi kakkoskysymyksen, johon Luke toivoi vastausta.

Lisätietoa kirjailijasta:

Sari Peltoniemen kotisivu
Sanojen aika

Susanna Alakoski: Sikalat (alk. Svinalängorna 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildts 2007).

Sikalat on aikuisille kirjoitettu kuva lapsuudesta. Lapsi on Leena Ruotsin Ystadista, ja Leenan vanhemmat taas ovat umpisuomalaisia.Voisi kuvitella, että kieli olisi siirtolaisperheestä kertovassa romaanissa isossa osassa. Hetkittäin näin käy, mutta enemmän kaksikielisyyden tai puolikielisyyden teemoja, suomen ja ruotsin synteesia käsittelee vaikkapa Mikael Niemi. Sikalat liikkuu samoissa tunnelmissa kuin Kreetta Onkelin Ilonen talo tai Taija Tuomisen Tiikerihai. Ne ovat lasten kasvutarinoita keskellä mahdottomia olosuhteita.

Aivan alussa olin pitkästymäisilläni arkiseen kuvaukseen siitä, millainen koti on, millaista naapurissa, merenrannassa. Tunne on piilossa, sen sijaan on maiseman kartoitusta, kissoja, koiria, puheen toistoja, pikku tilanteita kotoa, pyhäkoulusta, koulusta - ruokia, ruokapöytiä, kukkalaatikoita. Sivuhenkilöitä on niin paljon, että sotkeuduin heissä ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen. Eletään ahtaasti, uudessa kaupunkilähiössä, likellä muita. Leenan perheen pöytäkin on niin pieni, että kyynärpäät osuivat vastakkain, kun me kauhottiin ruokaa suuhun.

Fyysisestä likelläolosta huolimatta Sikalat on kirja yksinäisyydestä ja voimattomuudesta. Isot ihmiset eivät voi vaikuttaa asioihinsa (eivät edes kotinsa seinien maalaukseen tai tapetointiin) ja lapset ovat isojen ihmisten jaloissa, vielä vallattomampia.  

Kun suomenkielinen Leena menee ruotsinkielisen koulun ensimmäiselle luokalle, tärkeää on ruoka, luokkakaverit, opettaja. Tärkeää on myös köyhyys, sillä se erottaa Sikaloissa asuvat muista Ystadin asukkaista. Äveriäs poika tarjoaa koko luokalle syntymäpäiväjuhlat, joissa herkuilla mässäilyn jälkeen uidaan kotitalon uima-altaalla. Toisaalla, aikaisemmin, Leena järjestää ystäviensä kanssa varkain juhlat paikallisen hotellin varastoon. Samaista hotellia Leena siivoaa kesäaamuisin ennen seitsemää.

Puolen välin jälkeen jokin romaanissa muuttui, muutos oli minussa, tekstissä tai molemmissa. Katkelmat alkavat jäsentyä, lyhyet toteamukset saavat eri tavalla painoa kuin ennen. Esimerkiksi Leenan uimakoulumuistot eivät enää olleetkaan tunnetta vailla – tai sitten sain kiinni omistani, siitä kesästä jolloin satoi taukoamatta mutta uimakouluun oli päästävä ja veteen myös, vaikka järvellinen loiskuvaa siniharmaata massaa pelotti.

Uimisesta tulee Leenan menestys. Valmentaja toteuttaa lähinnä omaa kyltymätöntä kunnianhimoaan, mutta hän sentään huomaa Leenan olemassaolon. Muuten Leena on näkymätön lapsi.


Lukijana halusin kirjaan Leenan kannalta hyvän lopun, mutta pelkäsin falskiutta tai osoittelevuutta, joka helposti ujuttautuu mukaan, kun kirjoitetaan 'kasvutarina' tai 'kehityskertomus'. Onneksi loppua ei paisutella eikä siinä yritetä selitellä tai ratkoa Leenan perheen ongelmia. Viimeisessä luvussa Leena yksinkertaisesti lähtee pois, yhtenä varhaisena aamuna. Se riittää.

Linkkejä:
Kustantajan kirjaesittely
Alakoski Wikipediassa
Alakosken haastattelu Tukholma.net:ssa
Ote romaanista Suomen Kuvalehden verkkosivuilla

Kirjoitti: Luke

"Joka torstai-ilta istun tässä odottamassa, että isät tulevat kotiin. Heitä on seitsemän. Mutta he ovat aika pieniä ja ihan samannäköisiä. En ikinä tiedä, kuka on kuka. Kostin nyt ehkä erotan. Hänellä on niin kimeä ääni. Ja Raunon, sillä hänellä on näppy toisessa korvassa."

Siis mitä? Ensikosketus ruotsalaisen Pija Lindenbaumin kuvakirjoihin on ällistys - ja ihastus. Elsa-Marin pikkuisät kertoo eka-tokaluokkalaisesta tomerasta tytöstä, joka elää tavallista elämää isokokoisen äidin ja seitsemän pikkuruisen isän kanssa. Kaikki menee hyvin, kunnes eräänä aamuna äiti ilmoittaa, että poikkeuksellisesti isät hakevat Elsa-Marin iltapäiväkerhosta. Asia ei ole tytöstä lainkaan yksinkertainen, muilla on yksi iso isä, hänellä seitsemän pientä.
                                     
Lindenbaum kuvaa perheen arkista elämää hauskasti ja tunnistettavasti, oli isiä sitten yksi tai seitsemän. Isät ovat aamuisin väsyneitä, he haluavat lukea lehtensä ajoissa, heillä on salkku, jossa on Tärkeitä Papereita eivätkä he halua jonottaa aamuisin vessan oven takana. Seitsemän pikkuisää tuo mieleen Lumikin kääpiöt eli eräänlaista hauskaa satutradition uudelleenkirjoitusta Lindenbaum harrastaa. Kuvakirjojen tapaan tässäkin tarinassa on onnellinen loppu - iltapäiväkerhossa kukaan ei istahda isien päälle ja kotona koko perhe istuu yhdessä kylpyammeessa katselemassa valokuvia Välimeren rantalomista.



Henna-kirjoissa Lindenbaum kuvaa pientä arkaa tyttöä, jolla ei ole sisaruksia ja joka on usein aika yksinäinen. Hennalle on kuitenkin vilkas ja vahva mielikuvitus, hän törmää siellä ja täällä erilaisiin eläimiin, joiden kautta hän käsittelee ongelmiaan.

    

Sarjan ensimmäisessä, vuonna 2000 August-palkinnon saaneessa teoksessa Henna ja harmaat sudet kaikkea uutta arasteleva Henna eksyy päiväkodin retkellä metsään. Metsässä punanuttuinen Henna törmää pöhköihin susiin, joiden käytös on epäilyttävästi samankaltaista kuin Hennan oma arkailu ja haluttomuus. Punahilkka-satu häivähtää lukijan mielessä, mutta Lindenbaumin kirjan tematiikka poikkeaa klassikkosadun sisällöstä. Henna ja harmaat sudet liittyy kuitenkin vankasti satuperinteeseen. Bruno Bettelheimin mukaan (Satujen lumous) "Saduissa metsään eksyminen ei symboloi löydetyksi tulemisen tarvetta vaan sitä että ihmisen on itse löydettävä tai keksittävä itsensä." Ja siitä on Hennankin tarinassa kyse. Susien kanssa vietetyn yön jälkeen - ehkä yö on vain Hennan mielikuvitusta - tyttö toteaa: : "Kukaan ei löytänyt minua, ---. Minun täytyy itse löytää päiväkotiin." Omatoimisuus ja rohkeus löytyy mielikuvituksen avulla, siitä minusta kirjassa on muun muassa kyse.

Henna ja pässinpäät kuvaa Hennan ja vanhempien rantalomaa. Tyttö on lomallakin yksinäinen, vanhemmat vain lekottelevat hotellin uima-altaan reunalla aurinkotuoleissa ottamassa aurinkoa ja muut uimarit pärskyttävät altaassa vettä. Henna karkaa uimarannalle ja alkaa ihmetellä läheisellä saarella makaavia pilviä. Pilvet osoittautuvat lampaiksi, joiden kanssa Henna alkaa leikkiä ja uida. Mielikuvitus on jälleen Hennan apuna. Ikävystyneisyys kaikkoaa, kun löytyy mielikuvitusystäviä. Loman loppukin on helppo kestää, koska Henna tajuaa tapaavansa kotona omat ystävänsä.

Kolmannessa kirjassa Henna ja hurjat hirvet teemana on pikkusisaruksen kaipuu. Pulkkamäestä kotiin palaava Henna löytää ulkorappusilta ikävystyneet hirvet, jotka hän heti värvää veljikseen. Hirvivelikolmikko ei kuitenkaan käyttäydy niin kuin Henna odottaa. He riehuvat, koskevat kiellettyihin tavaroihin ja uhmailevat monin tavoin. Vähitellen Henna kyllästyy ja hirvien lähdettyä hän onkin taas tyytyväinen ainoan lapsen osaansa, onhan hänellä kuitenkin läheisiä serkkuja ja ystäviä.



Lindenbaumin uusimmat kuvakirjasuomennokset Kun Ollin äiti unohti sekä Pikku-Litti ja lempparieno poikkeavat tematiikaltaan aiemmista kirjoista, mutta edelleen Lindenbaum kuvaa perheen ainokaista. Ollin äiti on stressaantunut ja riehuu aamuisin ympäri keittiötä puhelin korvalla Ollia hoputtaen. Olli pelastautuu lohikäärmehatun alle, joka mukavasti vaimentaa äidin äänen. Kunnes eräänä päivänä Olli joutuukin herättämään äidin, joka on yön aikana muuttunut lohikäärmeeksi.

Lohikäärmeäiti käyttäytyy lohikäärmeen tavoin. Neuvokas Olli lähtee viemään äitiään sairaalaan. Matkan aikana tapahtuu kaikenlaista hävettävää, tulta syöksevä äiti herättää pahennusta puistossa mutta hän myös rökittää Ollin pelkäämän koiran. Sairaalassakaan äiti ei käyttäydy kovin hyvin. Lopulta mummo pelastaa tilanteen ja kirja näyttää kuvan nojatuolin takana hymyillen nukkuvasta lohikäärmeäidistä, jota mummo ymmärtäväisesti katselee. Kirjan äitiin voi jokainen stressaantunut mamma samastua ja sanomakin on selvä: välillä kannattaa pitää vapaapäivä.

Tänä vuonna ilmestyneen Pikku-Litti ja lempparienon sankaritar on jalkapallosta innostunut Ella eli Pikku-Litti (ruotsiksi Lill-Zlatan) viettää aikaa mummolassa vanhempien lomamatkan aikana. Littiä saapuu ilahduttamaan myös hänen lempienonsa Tommi, jonka kanssa on mukavaa käydä elokuvissa, oopperassa ja kahvilassa. Mutta tällä kertaa Tommin luona asusteleekin joku Steve "jostain Lappeenrannasta". Litti on enostaan raivoisan mustasukkainen ja keksii kaikenlaista jäynää karkottaakseen mokoman kiusankappaleen. Litti kaataa kahvilanpöydän alla Steven kengälle sokeria (katsokaa viereistä kansikuvaa), kastelee uimahallissa tämän pyyhkeen ja Steven myöhästyessä tuumii. että toivottavasti tämä "on kuollut tai astunut naulaan". Lopulta ystävyys alkaa orastaa ja siinä on tietysti apuna kuningas jalkapallo.

Pikku-Litti ja lempparieno on viehättävä suvaitsevaisuuskasvatusteos. Homoseksuaalisuutta ei kirjassa mainita kertaakaan, mutta aikuislukijalle Tommin ja Steven suhde on aivan selvä. Keskeisenä aiheena on mustasukkaisuus ja mustasukkainen Litti olisi, vaikka Tommin kumppani olisi nainen. Litin tempaukset ja ajatukset riemastuttavat lukijaa ja lapsen kokemasta mustasukkaisuudesta Lindenbaum sanoo paljon ja osuvaa juuri huumorin kautta. Homoseksuaalisuus tulee kirjaan mukaan siinä sivussa. Kuvakirjoissa ei juuri  homoja ja lesboja käsitellä, joten tämän kaltainen teos, jossa homopariskuntaan suhtaudutaan kuin heteropariin on mitä tervetullein.          

Pija Lindenbaumin kuvakirjojen parhaita puolia on se, että niiden lukeminen on antoisaa myös aikuiselle. Teksteissä on ideaa ja asiaa, piilotettuja merkityksiä ja hauskoja oivalluksia. Kuvissa puolestaan on omaleimista rosoisuutta, ei lainkaan söpöstelyä ja hänen eläinhahmonsa, varsinkin sudet ja hirvet, ovat ilmeikkäitä tai pikemminkin eleikkäitä. Näitä kuvakirjoja voin lämpimästi suositella yhteisiin lukuhetkiin hieman isompien lasten kanssa tai aikuiselle hykerrellen luettavaksi kirjaston lastenosastolla.

- Tuima


Kuvat lainattu kirjoista, joten kuvitus Pija Lindenbaum.


Pija Lindenbaumin teoksia:

Elsa-Marin pikkuisät (WSOY 1991; Else-Marie och småpapporna 1990, suom. Mervi Vyyryläinen-Väänänen)
Henna ja harmaat sudet (WSOY, 2002; Gittan och Gråvargarna, 2000)
Henna ja pässinpäät (WSOY, 2002; Gittan och fårskallarna 2001)
Henna ja hurjat hirvet (WSOY, 2003; Gittan och älgbrorsorna, 2003)
Kun Ollin äiti unohti (WSOY, 2006; När Åkes mamma glömde bort, 2005)
Pikku-Litti ja lempparieno (WSOY 2007; Lill-Zlatan och morbror raring, 2006)

Elsa-Marin pikkuisiä lukuunottamatta kaikki suomennokset Päivö Taubert.

     
    ©SusuPetal

1. Tervehdys, SusuPetal! Olet yksi Blogistanian kuuluisimpia ja luetuimpia tekstintekijöitä. Tyylisi on tinkimättömän realistinen, voisi jopa sanoa yltiörealistinen. En varmaan ollut ainoa, joka syyskuussa 2006 ällistyi, kun uusi blogisi alkoi ilmestyä. Runoja lapsille ja lapsenmielisille kertova RunoSaari on kaukana SusuPetal-blogin maailmasta, tuntuu ettei olla ihan samalla mantereellakaan. Blogin ensimmäisen runon nimi Sateenkaari kertoo minusta jotain tuotantosi monimuotoisuudesta. Mistä innostus lastenrunouteen?

Kuuluisimpia? Luetuimpia? Ohhoh. Tuosta voisi kyllä keskustella, mutta olkoon.
Sanat ovat aina kiehtoneet minua, sanojen monimerkityksellisyys, sanojen etymologia, sanojen tunnelataukset. Rytmi merkitsee myös paljon minulle. Loruttelu on sanoittamista ja rytmittämistä parhaimmillaan. Pidän myös riimeistä ja ne sopivat ehkä paremmin lasten runoihin kuin muuhun lyriikkaan. Itse riimittelin lapsena paljon, ehkä se innostus lähtee alun perin sieltä.
Lapset pitävät loruista ja runoista. Lorun voi kokea kokonaisvaltaisesti, sen tahdissa voi tanssia, hyppiä, ilmehtiä, sitä ei tarvitse vain kuunnella. Riimillisyys myös houkuttelee lapsia luomaan omia runoja ja kaikkein hulvattomimmat riimitykset, jotka olen kuullut, ovat lasten suusta. Lapset eivät pahemmin nikottele tyyliseikkojen takia, eivät laita muotoa sisällön edelle. Varmaan siksikin pidän runojen kirjoittamisesta lapsille.


2. Lastenrunojesi maailma on vilpittömän lämmin ja usein lapsen näkökulmasta asioita tarkasteleva. Oletko tarkoittanut runosi ensisijaisesti lapsille vai nimenomaan meille lapsenmielisille aikuisille?

Osa RunoSaaren runoista syntyi vuosia sitten ja ne oli kirjoitettu nimenomaan lapsille. Blogin alkuosa on enimmäkseen näitä runoja. Myöhemmin runojen kohderyhmä muuttui, sillä ajattelin, että suurin osa blogia lukevista on kuitenkin aikuisia. Halusin aikuisten lukevan runoja maailmasta, jossa lapsi elää onnellisena. Halusin myös kertoa, että sen onnen syntymiseen ei tarvita mitään suurta – ei retkeä teemapuistoon, ei vauvakinoa, ei kasvomaalausta Prisman avajaisissa. Aikuiset tarvitsevat tuollaisia juttuja, sillä aikuiset pitkästyvät niin kovin helposti. Lapselle riittää onneen se, että vanhemmat istuutuvat sohvan sijasta lattialle rakentamaan legoja lapsen kanssa.
Nykyään en enää ajattele, kenelle kirjoitan, onko lukija lapsi vai aikuinen. Minä vain kirjoitan.


3. Runosi saavat hyvälle mielelle. Arjen kiemuroissa niissä on jotakin lohduttavaa. Kuinka tarkoituksellisesti olet sulkenut realismin RunoSaaren runoista pois?

Suurin osa runoista on kuitenkin totta, todellisesta elämästä, joukossahan on runoja hyvinkin arkisista tapahtumista. Siinä mielessä runot ovat realistisia, olen vain jättänyt kolikon toisen puolen pois.
Ihan tarkoituksella runoista ei löydy ikävää, ei ahdistusta, ei pettymyksiä, ei vihaa. Noita tunteita saan käsitellä ihan riittävästi SusuPetal-blogissa, RunoSaari on seesteinen paikka.


4. Joskus runoistasi löytyy myös hieman synkempiä sävyjä, mutta silloinkin lapsenomainen näkökulma tuo niihin pehmeyttä ja hiljaista huumoria, kuten esimerkiksi runossa Kaamos. Siinä olet todella päästänyt fiktiivisen SusuPetalin kaamoskammon esille.

Hahhah, kaamoskammo on todellakin kuvaava sana. Pelkäänpä, ettei ainoastaan fiktiivinen SusuPetal kärsi tuosta kammosta vaan myös Susua kirjoittava reaalihenkilö.
Totta, vihaan syksyä ja talvea, niin kuin varmaan kaikki, jotka blogejani lukevat, tietävätkin (olen hokenut asiaa todellakin kyllästymiseen asti niin töissäni kuin kommenteissakin). Yhtä varmasti kuin sade tulee syksyllä, tulee apeus ja siksi kammoan näitä kahta vuodenaikaa. Talven ns. valoisuus, jota myös lumeksi kutsutaan, ei nostata mielialaa laisinkaan. En tee mitään lumella, en hiihdä, en luistele, en heitä lumipalloja. Liukastelen vain ja olen mustelmilla. Kolhiintunut ja alakuloinen.
Minun pitäisi nukkua talviunet niin kuin Muumit nukkuvat. Ainoa oikea tapa suhtautua kaamokseen.


5. RunoSaaren runot ovat yleensä lyhyitä ja tiukasti riimiteltyjä. Miksi näin?

Kun kirjoitan verkkoon, kirjoitan lyhyitä tekstejä, oli se sitten runoa tai proosaa. Runo pitää olla luettavissa niin, ettei sitä tarvitse skrollata alaspäin näytöllä. Tämä johtuu ihan siitä, että en itse jaksa lukea kovin pitkiä tekstejä näytöltä.
Hmm, tiukka riimitys, mitäköhän se tarkoittaa? Ei kai riimitys voi olla löysää...? Pidän napakkuudesta, joskus se on yksinkertaista, välillä tehokasta.


  
   @SusuPetal

6. Luetko paljon lastenrunoutta? Onko sinulla omia suosikkeja tai esikuvia?

Aika vähän tulee luettua nykyään lastenrunoutta. Ylipäänsä tulee luettua vähän, koska pitää päivittää omia blogeja…
Kirsi Kunnas jaksaa viehättää aina. Jukka Virtasen riimit ovat riemastuttavia. Ilpo Tiihosessa on tyyliä. Heitä olen lukenut, mutta en osaa sanoa, ovatko he esikuviani. Nonsense-loruttelusta pidän, mutta itse en ole juurikaan hölynpölyä kirjoittanut. Ainakaan tietoisesti, heh.


7. Joskus poimit esikuvasi reaalimaailmasta, kuten epäilen käyneen vinkeässä runossa Miina ja minä. Onko runojesi taustalla usein todellisia tapahtumia?

Aika moni runoista itse asiassa pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Arki on ehtymätön inspiraation lähde. Oikeastaan mitään ei tarvitse keksiä itse, riittää, että katsoo ja kuuntelee.
"Miina ja minä" kertoo todellakin Miina Äkkijyrkästä ja hänen lehmästään. Aloin miettiä, miltä tuntuisi olla lehmä, joka maidon tuottamisen lisäksi on muusa. Kaksi hyvin tärkeää tointa. Ja halusin myös kirjoittaa lehmästä, Miinasta on jo niin paljon lehtijuttuja, suotakoon lehmällekin palstatilaa.


8. Kumpi kirjoitustyyli on sinulle läheisempi tai rakkaampi, SusuPetal vai RunoSaari?

SusuPetal-blogi on läheisempi, varmaan siksi, että SusuPetalin maailma on kaikesta angstauksestaan huolimatta kuitenkin monivivahteisempi (onhan sielläkin välillä onnea ja iloa!). RunoSaari on selvästikin Utopia ja ehkä on parempi, ettei sellainen paikka ole liian läheinen, sillä silloin kieltäisi jotain olevaa, olisi sokeasti positiivinen. Parempi elää tässä ja nyt.

  
  
   @SusuPetal