sunnuntai, 13. syyskuu 2009

Lisbethin tarina


 


Stieg Larsson: Tyttö, joka leikki tulella


 
Tämä on trilogian toinen osa ja se jatkaa suunnilleen siitä, mihin Miehet, jotka vihaavat naisia päättyi. Aikaa välissä on kulunut vain noin vuosi.

 
Ensin täytyy sanoa, etten muista milloin olisin lukenut vajaat seitsemänsataa sivua näin nopeasti. Tai no joo, ehkä silloin kun luin Miehet, jotka vihaavat naisia.

 
Larssonilla on jokin maaginen kosketus, joka koukuttaa lukijan niin pahasti, ettei kirjaa voi päästää käsistään kovin pitkäksi aikaa kerrallaan.

 
Kirjan nimen voi ymmärtää sekä symbolisella että kirjaimellisella tavalla. Molemmat tulkinnat ovat oikeita ja olemassa. Lisbethin elämä nimittäin on tässä kirjassa varsinaista tulella leikkimistä.
 

 
Se kaikki paha, johon viitattiin ensimmäisessä osassa, alkaa myös hiljalleen paljastua sekä lukijalle että vähän muillekin.

 
Wennerstömin rahoilla rikastunut Lisbeth Salander palaa noin vuoden kestäneeltä ulkomaanreissultaan. Ei kestä kauan, kun hänet etsintäkuulutetaan epäiltynä raa’asta kaksoismurhasta.
 

 
Salanderilla on aika vähän ystäviä, mutta sitäkin enemmän löytyy epäilijöitä. Virallisten papereiden mukaan Salanderia pidetään väkivaltaisena mielipuolena.
 

 
Töksähtelevästä ja epäsosiaalisesta käytöksestään huolimatta Salanderilla on muutama todellinen ystävä, joiden apu on nyt korvaamaton. Salanderin ongelma vain on, ettei hän luota keneenkään.
 

 
Tyttö, joka leikki tulella on ennen kaikkea Lisbethin tarina. Ensimmäisestä osasta tutut henkilöt ovat kyllä mukana, mutta esim. tällä kertaa Mikaelilla ei ole aikaa rampata sängyssä niin tiuhaan, vaikka tokihan hänellä on – Erikan lisäksi – rakastajatar. Ei tietenkään mikään vakisuhde, vaan normi panosuhde.

 
Odotan innolla, että saan Pilvilinnan, joka romahti. Vielä en viitsi sitä ainakaan tilata, odottelen hintojen alenemista vielä hetken. Tai ostan sen divarista, jos löydän.

- Elegia (Julkaistu alun perin Mainoskatko-blogissa 23.7.2009.)

 

lauantai, 8. elokuu 2009

Lindamurha


 
Lindamurha (Linda - som i Lindamordet, Persson 2005; suom. Kari Koski, Bazar Kustannus Oy, 2006) on ensimmäinen Leif GW Perssonin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Lindamurha kertoo nuoren ruotsalaisen poliisiksi opiskelevan naisen murhasta ja poliiseista, jotka tutkivat rikosta. Persson paneutuu pikkutarkasti siihen mitä poliisi tekee ja näkee ja kuulee, sen jälkeen kun rikos on havaittu.

Henkilökaarti on mittava, mutta kirjan päätähdeksi nousee poliisipiireissä hankalana tyyppinä tunnettu rikoskomisario Evert Bäckström, joka syystä tai toisesta lähetetään Växjöhön johtamaan murhan tutkimuksia. Bäckströmin maailma on jokseenkin kapeutunut ja hänen ruokaa ja juomaa kaipaava hahmonsa ravaa rikospaikan, toimiston, ravintolan ja hotellihuoneen väliä.

Rikoskomisario Bäckström on katkera mies, mutta hän ei luultavasti tunnista katkeruutta itsessään. Bäckströmin jatkuva sisäinen, räävittömän kirveltävä monologi on kirjan herkullisinta antia kaikessa koomisuudessaan ja säälittävyydessään, etenkin kun nämä Bäckströmin todemmat ajatukset on yleensä kirjattu heti sen perään mitä hän on juuri ääneen sanonut. Oikeassa elämässä Perssonin antisankarin tapainen sovinistinen jne. tuttavuus ei olisi lainkaan huvittava.

Persson esittelee Bäckströmin näin:

"Bäckstöm oli lyhyt, lihava ja primitiivinen, mutta tarvittaessa hän pystyi olemaan sekä ovela että pitkävihainen. Itse asiassa hän piti itseään fiksuna miehenä parhaassa iässä. Vapaana ja sitoutumattomana miehenä, joka piti enemmän rauhallisesta kaupunkielämästä, ja koska tarpeeksi moni houkutteleva ja kevyesti pukeutunut daami näytti oleva asiasta samaa mieltä, ei ollut todellakaan mitään syytä valittaa.--- "

Murhan muita tutkijoita ovat ahdistunut ja tunnollinen Jan Levin, järkevä Anna Holt ja nuori, nerokas Lisa Mattei. Kiinnostavaa kyllä, Perssonin henkilöhahmot "nousevat ja laskevat" kirjassa hiukan arvaamattomasti, kuin radoillaan liikkuvat hahmot tivolin ampumakojussa.

Persson esittää ruotsalaisen poliisin suurelta osin melko koomisessa ja synkässä valossa. Paikoin ei olla kaukana farssista. Luulen kuitenkin, että vastaavanlaisia tyyppejä löytyy useimmista ammattikunnista - tai että niitä voi todentuntuisesti upottaa lähes minkä tahansa ammattikunnan raameihin, fiktion merkeissä. Myös media ja mediasirkukseen osallistuvat kansalaiset (epäillyt, todistajat ja muut) Persson nostaa "narulle kuivumaan".

Kirja on omistettu Maj Sjöwallille ja Per Wahlöölle, mutta Perssonin teos on ruotsalaisen kirjailijapariskunnan klassikkodekkareita huomattavasti karkeampi ja ronskimpi.

Lindamurha/Roihan kirja/YLE
Leif GW Perssonin kotisivut (ruotsiksi)

Mariar (Ilmestrynyt alun perin Kiviä kengässä -blogissa 5.8.2009.)
 

tiistai, 21. heinäkuu 2009

Tuntematon

 

Karin Alvtegen: Tuntematon


 

En ole jaksanut päivittää tässä välissä kaikkia lukemiani kirjoja, mutta yritän ottaa nyt kiinni.

 
Olen lukenut Alvtegenilta yhden kirjan aiemmin, Petos. Petos oli ihan ok, mutta en muista siitä enää paljonkaan. Ilmeisesti se kuitenkin oli jollakin tapaa vaikuttava, sillä Alvtegenin nimi jäi mieleeni.

 
Tuntemattomassa käydään läpi Sibyllan elämää. Sibyllä on lähtöisin yläluokkaisesta perheestä. Kuitenkin hän päätyy laitapuolen kulkijaksi ja pummiksi. Sibyllalla ei ole kotia eikä (periaatteessa) tuloja, vaan hän elää kadulla nukkuen milloin missäkin.

 
Sibyllan tuntematon elämä kuitenkin muuttuu, kun hänet etsintäkuulutetaan murhasta. Sibylla on tosiaan ollut murhapaikan kupeessa, mutta ei ole tehnyt murhaa. Puhdistaakseen maineensa ja saadakseen jatkaa tuntematonta elämäänsä hänen on löydettävä oikea syyllinen.

 
Sibylla törmää sattumalta teini-ikäiseen poikaan, joka haluaa auttaa Sibyllaa. Kirjassa paljastuu hiljalleen se syy, joka johti Sibyllan eristäytymiseen suvustaan.
 

 
Tuntematon on mielenkiintoinen kirja, jonka halusi lukea nopeasti. Uskottava? Sitä se ei ollut, mutta pitääkö dekkarin ollakaan? Kaiken kaikkiaan Tuntematon oli hyvin viihdyttävä kirja ja ainakin minua se houkutteli lukemaan muitakin Alvtegenin kirjoja.
 

 
Jos tätä Alvtegenin kirjaa pitäisi verrata johonkin, niin kenties Minette Waltersin kirjat olisivat lähin vertailukohta.

 
Lue kirjan takakansi täältä.
 

- Elegia (Julkaistu alunperin Mainoskatko-blogissa 17.7.2009.)
 

torstai, 9. heinäkuu 2009

Georges Simenon: Maigret ja kadonnut asiakirja

 

  
Tv-sarjan ohjaaja James Cellan,
käsikirjoitus Alan Plater
 
 
 
Kaikista 80 mahdollisesta komisario Maigret –tarinoista taisin päätyä teokseen Maigret ja kadonnut asiakirja, eli alkuperäiseltä nimeltään Maiget et le ministré vain koska tiesin vanhastaan, että Maigret-kertomukset ovat pääpiirteittäin samantyylisiä. Niinpä kirjan voi valita vaikkapa vain siksi, että asiakirjan katoaminen on jotakin, mikä omassakin elämässä voi olla sangen suurta huolta aiheuttava seikka.
 
Georges Simenon oli todella tuottelias dekkarikirjoittaja. Hän aloitti Maigret-teoksensa 1931, julkaisemalla saman tien peräti kahdeksan kirjaa, ja vuoteen 1934 mennessä niitä oli jo 19. Ja vaikka uralle mahtui taukojakin Maigretin suhteen, ennätti hän mainittuihin 80 kappaleeseen vuoteen 1972 mennessä, jolloin päätti jäädä eläkkeelle. Muuta pulp-viihdettä hän tuotti n. 200 teosta ja näiden rinnalla vielä muuta, ansiokastakin proosaa sekä muistelmansa.   
 
Tässä on kuitenkin tarkoitus keskittyä yhteen Maigret-dekkariin ja sen tv-toisintoon, joten Simenonista laajemmin kiinnostunut löytää kyllä aineistoa vaikkapa tuolta tai tuolta. Linkit:
 
Kadonneessa asiakirjassa on kyse murhajutusta korkeintaan tuottamuksellisesti. Sen sijaan se lähestyy Simenonille harvinaisempaan tapaan politiikan maailmaa. Tarinan taustaksi kerrotaan Ranskaa järkyttäneestä tapahtumasta, jossa valtion rakennuttama parantola sairaille lapsille on romahtanut, koska se sijaitsi joen rannalla, ja joen tulviessa rakennuksen perustat murtuivat. Rakennuksen romahtaminen aiheutti 62 lapsen kuoleman.
 
Yleisten töiden ministeriö on asiassa vastuullinen ministeriö, niin rakennuttamisen kuin sitä koskevien asiakirjojen suhteen. Tapaus on nostanut esiin tiedon, että sairaalan rakentamisen yhteydessä paikan turvallisuutta ja rakentamisen mielekkyyttä oli tiedusteltu eräältä asiantuntevalta rakennusinsinööriltä, joka oli perehtynyt nk. betonin kestävyysongelmiin. Hänen antamastaan raportista kävi ilmi, että rakentaminen tuolle paikalle oli epäsuotavaa, koska tulvan sattuessa rakennus saattaisi romahtaa.
 
Lausuntoa nyt etsittäessä – sekä syyllisiä raportista piittaamattomaan rakentamiseen – käy ilmi, että asiakirja on kadonnut. Kenen edun mukaista on, ettei asiakirjan totuus enää koskaan tulisi julkisuuteen? Kuka on maksanut poliitikoille siitä, että he kaikesta huolimatta suostuivat rakennustöihin? Ministereiden tiedetään usein vierailevan erään rakennusliikkeen omistajan kesähuvilalla, ja heidän tiedetään saaneen tältä myös kalliita lahjoja, kuten jalokiviä ja kultakelloja.
 
Yleisten töiden ministeri kertoo Maigretille, että teknisen koulun vahtimestari toi hänelle tuon kadonneen raportin, ja että se oli hänellä vuorokauden. Sen jälkeen se varastettiin häneltä, eikä hän nyt voikaan tuoda sitä julkisuuteen. Kukaan ei siis uskoisi, että hän ei ole tapahtuneeseen syypää, vaan kaikki olettavat, että hän yrittää peitellä jälkiä, omiaan ja edeltäjiensä.
 
Tällä kohdalla teos astuu politiikkaan, ja kohdistaa huomion erääseen populistityyliseen kansanedustaja Mascouliniin, jonka iskulauseena saattaisi hyvinkin olla ”rosvot kiinni”. Kiintoisaa onkin, että tällä kohdalla Simenonin kirja ja siitä tehty tv-sarja ovat täysin eri mieltä kansanedustajan toimista. Simenon esittää tämän kansanedustajan suurisuisena ja hieman juonittelevanakin tyyppinä, jota kiinnostaa oma etu, näkyvyys ja vaikutusvalta kanssapoliitikkohinsa.
 
Tv-sarja taas esittää, että Mascoulin on demokratialle välttämätön rakkikoira, jonkalaiset ovat ehdottoman välttämättömiä, koska he pitävät ääntä kaikesta. Että ilman heitä ministerit ja muut vallankäyttäjät kääntyisivät kokonaan sisäänpäin, jakaisivat rahoja ja valtaa sulle, mulle ja sun kavereille.
 
Vastaavasti eri teillä ollaan kuvattaessa yleisten töiden ministeriä, Auguste Pinoitia, joka Simenonin kirjassa on kuvattu lähes idealistiseksi poliitikoksi. Mieheksi joka uransa alussa piti puheen, että yhteiskunta olisi paljon parempi, jos siinä valtaa käyttävät yksinkertaisesti kieltäytyisivät puristamasta erilaisia ”likaisia rahoja käsittelevien” tahojen käsiä. Kuten siis esimerkiksi tällaisten suhmuroivien rakennusyrittäjien, ja heitä suosivien poliitikkojen.
 
Ja heitähän löytyy omastakin maastamme, on kaikenlaisia moottorikelkkatehtaita, on Nova-groupeja ja muita poliitikkoja lähellä olevia tahoja.
 
Tv-sarja taas, joka näkee rakkikoirat hyödyllisiksi, esittääkin, että Auguste Pinoit, jota esittävä ministeri on kuvattu kirjaa vanhemmaksi ja hauraammaksi mieheksi, ihailee Mascoulinin kaltaista rohkeaa ja tulisieluista poliitikkoa.
 
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin huomaan jonkin kirjan tv-toteutuksen kirjoittavan tarinan aivan uuteen uskoon. Kummallisen usein niin tehdään juuri dekkarien osalta, ja mikä vieläkin kummallisempaa, kyse ei ole jännityksen luomisesta, vaan ainakin kahdesti olen todennut, että kyseessä on yritys selittää epämoraalinen käytös aivan jokapäiväiseksi. Miksiköhän? Onko TV kirjoja konservatiivisempi yhteiskunnallisia ongelmia tai moraalia kuvattaessa?
 
Sama tehdään tässä kirjassa toisenkin miehen kohdalla. Simenon kuvaa ministerin kansliapäällikön jokseenkin selkärangattomaksi, aina veloissa olevaksi, lukuisten naisten mieheksi, joka on valmis mihin tahansa muutamasta setelistä. Tv-sarja puolestaan esittää, että mies hankki rahaa pikaisesti vain viihdyttääkseen tyttöystävää, joka muutoin olisi jättänyt hänet, kunnon miehen.
 
Mielenkiintoista siis on, että kirjan ja tv-sarjan alku ja loppu ovat jokseenkin samat, henkilöt ovat samat, mutta niiden välillä kerrottu tarina ei ole lainkaan sama. Itse asiassa sarja on paikoin jopa vastakohtainen. Idealistinen ja rehellinen poliitikko vaihtuu heikoksi ja araksi toista vahvaa poliitikkoa / populistipoliitikkoa ihailevaksi mieheksi. Populismin ei ole ikävä ilmiö politiikassa vaan välttämätön osa demokratiaa.
 
Hyvä on, mielipiteet voivat erota, mutta saako tv-sarja olla kokonaan jotakin muuta kuin teos, johon se väittää pohjautuvansa?
 
Itse Simenonin teos ei varmastikaan ole hänen parhaita teoksiaan, mutta silti rautaista laatutyötä. Ottaen huomioon, että Maigret-sarja alkoi jo 1930-luvulla, se oli erittäin edistyksekäs dekkarin kaavojen kannalta. Maigret toimii nimenomaan poliisipäällikkönä alaisineen ja päällikköineen eikä yksityisetsivänä. Hän myös perustaa tutkimuksensa melkein aina omiin vaistonvaraisiin vaikutelmiinsa ihmisistä, eräänlaiseen psykologisointiin, ja siten Maigret-romaanit ovat myös eräänlaisia psykologisoivia dekkareita, vaikkakaan eivät vie tätä piirrettä kovinkaan syvälle.
 
Miljöökuvauksessa jokaisen kirjan päähenkilöitä on myös Pariisi ja sen ilmasto ja ihmisten tavat. Jokainen Maigret-kirja on pikamatka vanhaan Pariisiin. Ja Maigret ruoka- ja juomatapoineen on hyvän pariisilaismiehen perikuva. Aikakauden moraalia kirjat eivät yleensä yritäkään syvästi järkyttää. Rikokset lieveilmiöineen riittävät osoittamaan, että puhtaan pinnan alla liikkuu monenmoista kulkijaa. Tapainkuvaus, kaikki yhteiskuntaluokat kattavana, kirjojen formaatin tuttuus, Maigretin älyllinen ylivoima… siinä tekijöitä, jotka ovat tehneet näistä 80 kirjasta dekkarigenren kestävämpiä perustoja.

 

tiistai, 7. heinäkuu 2009

Kuka varasti vauvan?


 
Maksu jatkaa suunnilleen siitä, mihin kosto jäi. Aikaa on tässä välillä kulunut vain vajaa vuosi.
 

 
Kostossa Piillä ja komisario Juha Heinolla oli vireillä orastava suhde. Maksussa heidän suhteensa jatkuu, mutta ei ihan ongelmitta.
 

 
Suhde Piin ja Heinon välillä on kuitenkin vain aika ohkainen sivujuonne. Kirjassa keskitytään etsimään varastetun 9-kuukautisen vauvan mysteeriä. Kuka varastaa vauvan kesken päiväunien rattaistaan?

 
Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kyseessä on eräänlainen kosto. Tai oikeastaan muistutus. Mutkikkaaksi Piin kannalta asian tekee se, että hänen veljensä Joel sotketaan tapaukseen.
 

 
Armaasta komisariostakaan ei ole paljon tukea tässä tilanteessa, sillä kesken sairasloman (Heino loukkasi selkänsä Kostossa) töihin kiiruhtaneella Heinolla ei ole aikaa – tai halua – Piille.

 
Nuotiomaiseen tapaa teksti on iskevää ja nopeasti eteenpäin kulkevaa. Turhat korulauseet on (melkein) jätetty pois niin kuin muissakin Pii Marin –sarjan kirjoissa.
 

 
Tässä Nuotio on tosin ryhtynyt jopa hieman runolliseksi kuvauksissaan, jotka eivät mielestäni oikein istuneet kirjan tyyliin. Ne herättivät minussa lähinnä hilpeyttä.

 
Ihan pakko kerätä pari esimerkkiä tähän:

 
"Otsikoiden lasersäteet sokaisivat hänet."

 
"Hän kuunteli ujeltavaa tuulta ja yltyvää pakkasta, sen rautaterässaappaiden potkuja."

 
"Pakkasviima polttaa nielurisoja..."

 
"Vedet juoksevat silmistä, kun hän huutaa eikä metsä vastaa."

 
"Kuumat maalisuikaleet putoilevat valkoiseksi maalatusta katosta hänen kasvoilleen, tapetin läpi työntyy tulen musta sormi."

 

 
Tunnustusta Nuotiolle täytyy antaa siitä, että hän osaa kirjoittaa mukaansa tempaavasti. Tämäkin kirja tuli ahmittua yhdessä päivässä, vaikka eipä noita sivujakaan liikaa ollut. Ihan riittävästi kuitenkin tähän kirjaan.

 
Lukijan on aika turha osallistua vauvamysteerin selvittämiseen, sillä vinkkejä tulee aika harvakseltaan ja ne painavimmat tulevat vasta kirjan lopussa, kun asia muutenkin alkaa ratketa. Joistakin se on mukavaa, mutta minusta olisi ollut kiva osallistua spekulointiin.
 

 
Tähän Pii Marin –sarjaan on olemassa vielä yksi jatko-osa (aiempien Mustan, Koston ja Maksun lisäksi), Varjo. Sitä en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä lukea senkin.
 

 
Jokin kummallinen koukku näissä kirjoissa kuitenkin on, mikä pakottaa lukemaan ne kaikki – siitä huolimatta, että itse en oikeastaan pidä Pii Marinista.
 

 
Nämä kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viittauksia edellisiin jaksoihin on aika paljon.
 

 
Aiemmat arvioni:

 

- Elegia (Julkaistu alunperin Mainoskatko-blogissa 3.7.2009.)