P.D.Jamesin Kuoleman makua (Otava 1989; A Taste for Death, 1986; suomentanut Kirsti Kattelus) pidin sen ensi kerran luettuani niin hyvänä teoksena, ettei sitä oikein olisi voinut pelkästään dekkariksi kutsua. Hassua, miten dekkareista puhuttaessa ei aina totea Hyvä Kirja. Kun määrättyä dekkaria pitää tosiaankin Hyvänä Kirjana, siihen automaattisesti lisää "muutenkin  kuin dekkarina". No, Kuoleman maun määrittelin aikanani niin. Tällä kertaa jätän tuon loppukaneetin pois, totean vain Hyvä Kirja.

Sillä sellainen Kuoleman maku on, tälläkin lukukerralla. En ollut enää niin vaikuttunut kuin ensimmäisellä kerralla, koska nyt sentään tiesin odottaa hyvää tekstiä. Jamesin päähenkilö komentaja Adam Dalgliesh on saanut johdettavakseen uuden erityisyksikön ja saa hieman etuajassa tutkittavakseen Lontoon Paddingtonissa sijaitsevassa St Matthew'n kirkossa kuolleiden baronetti Paul Berownen ja kulkuri Harry Mackin tapauksen. Onko kyseessä kaksoismurha vai onko sir Paul murhannut kulkurin ja sen jälkeen tehnyt itsemurhan?

Aivan alusta lähtien kulkurin murha jää sivuun ja tutkimus keskittyy sir Pauliin. Tällä lukukerralla asia häiritsi minua, vaikka periaatteessa kerrontaratkaisu on kirjan kuvaamassa tapauksessa perusteltu. Hieman kapea ratkaisu on, kun romaanissa kuitenkin sivutaan myös luokkayhteiskuntaa poliittisten ja arkisten valintojen kautta.

Keskeisin teema on uskonnollisen kokemuksen ja uskon vaikutus ihmisen tekoihin ja hänen elämäänsä ja siten myös häntä ympäröivien ihmisten elämään. Sir Paul on aiemmin St Matthew'n kirkossa kokenut voimakkaan uskonnollisen elämyksen, joka on jättänyt häneen myös fyysiset merkit. Kokemus saa Berownen eroamaan apulaisministerin virastaan ja laittamaan muutenkin elämäänsä uuteen järjestykseen. Asia ei miellytä ketään hänen lähipiirissään, ei perheessä eikä konservatiivipuolueessa. (Ikävästi muuten käännöksessä puhutaan sosiaalidemokraattisesta puolueesta kun kyseessä kuitenkin lienee Labour, työväenpuolue olisi oikeampi. Muilta osin käänös on hyvä ja sujuva.)

Uskon lisäksi teoksen teemoina ovat myös syyllisyys, ahneus ja luokkatietoisuus, johon omalla tavallaan liittyy myös feministisiä painotuksia Dalglieshin lähimpien alaisten, työväenluokkaisen komisario Kate Miskinin ja yläluokkaisen rikosylikomisario John Massinghamin kautta. Erilaisten naisten tavat toimia suhteessa miehiin ja työhön tulevat romaanissa muutenkin esiin, vaikkei Jamesia voi minään feministikirjailijana pitääkään.

Jamesilla taito on luoda hyvin vähillä keinoilla moniulotteisia ihmiskuvia. Vaikka vajaaseen viiteensataan sivuun mahtuu koko joukko henkilöitä, joista osaa käsitellään vain kerran pari, hän saa näihinkin hahmoihin luotua syvyyttä, tuoda julki heidän toiveitaan ja pelkojaan, paljastaa jotain heidän elämästään.

Käsittääkseni komisario Kate Miskin astuu tässä teoksessa Dalgliesh-dekkareihin. Miskin on kiinnostava poliisihahmo. Hän on miellyttävä ja särmikäs, pitää tiukasti kiinni yksityisyydestään ja hänelle työ on elämässä tärkeintä. Isoäidin kasvattama älykäs nainen haluaa edetä urallaan, mutta hän on tarpeeksi järkevä rakentamaan haaveitaan realistiselta pohjalta. Miskin on hyvä vastapari Dalglieshille, joka on paitsi poliisi, myös arkkitehtuurista ja kirkkorakennuksista kiinnostunut runoilija ja papin poika. Miskinin ja Massinghamin välille on rakennettu kliseisempi nainen/mies-jako, johon myös erilainen yhteiskuntaluokka tuo omat särmänsä. James on kuitenkin niin hyvä kirjailija, että hän saa asetelmasta paljon irti kuvaamalla esimerkiksi miten eri tavoin miehet ja naiset voivat joutua suhtautumaan esimerkiksi lähiomaisten hoitoon ja huoltoon.

Kuoleman maku on pohdiskeleva teos, joka sopii hyvin kesädekkarivalinnaksi, jos haluaa muutakin kuin suoraviivaista juonen kulkua. Se on myös hyvä valinta, jos päättää kesällä lukea vain yhden jännärin - Hyvän Kirjan, joka sattuu olemaan dekkari.


- Tuima

P. D. James: The Official Website
P. D. James DekkariNetissä

 

 

Tää on niiin seiskytlukua, puuskahti nuorempi työkaveri eräänä päivänä, ja tarkoitti silloin taittajalta tullutta materiaalia. Se ehkä ei sentään ollut niin seiskytlukua kuin dekkari, jonka luin. Eeva Tenhusen Kuolema savolaiseen tapaan (Wsoy 1976) on sitten niin-seiskytlukua, ja mitä mainiointa ajankuvausta. Jos saa puistatuksia seiskytlukulaisuudesta, ei kannata tarttua kirjaan, mutta jos haluaa tehdä aikamatkan kolmenkymmenen vuoden takaiseen elämään niin tämä dekkari vie sinne. Peruskoulu tekee juuri tuloaan ja päähenkilö, kirjan minäkertoja Liisa Rautasalo (äidinkielen opettaja ja kirjailija) on päättänyt virkavapaalla olevan miehensä komisario Martti Hallan kanssa muuttaa maaseudun rauhaan. Martti Halla kärsii työuupumuksesta (burn out on vain uusi nimi vanhalle vaivalle) ja hänen vaimonsa Liisakin suostuu muuttamaan hiljalleen kuolevaan savolaiseen pikkukylään: Viinamäkeen, koska mieheen tulee uutta eloa.

- Hirlii
 

 

 

Levylautasella muun muassa Cassandra Wilsonia, Soile Isokoskea, Clashia ja Schubertia, lasissa kohtuullisesti Laphroaig-viskiä. Takana eroonpäättynyt avioliitto ja suhde nuoremman kollegan Annie Cabbotin kanssa. Aikuiset lapset omillaan. Siinä pikkumökissä yksin asustavan Yorkshiren Eastvalessä toimivan rikosylikomisario Alan Banksin elämän ympyrät. Ehkä kovin tavallista rikosromaaneissa, mutta Banksissa on rutkasti sympaattisia piirteitä, joiden vuoksi häneen kannattaa tutustua. Lisäksi Banksin luoja, Englannissa syntynyt mutta nykyisin Kanadassa asuva kirjailija Peter Robinson kirjoittaa hyvin ja osaa laajentaa tarinaa sopivassa määrin.

Yksittäisestä dekkarista on oikeastaan vaikeaa kirjoittaa, kun ei haluaisi paljastaa juonesta kovin paljon. Lukijallehan on hyvä jättää yllättymisen ilo. Taustoitetaan siis vain alku.

Peter Robinsonin viides suomennettu teos Savua ja tulta (Blue Moon 2009; Playing with Fire, 2004 ; suomennos Ulla Ekman-Salokangas) alkaa kahden kanavaveneen tuhopoltosta, jossa kuolee erakoitunut mies ja teini-ikäinen narkkarityttö. Keitä he ovat ja miksi heidät on murhattu? Banks ja Cabbot työtovereineen alkavat selvittää hankalaa ja laajentuvaa tapaussumaa.

Pidän paljon Robinsonin ensimmäisestä suomennoksesta Kuiva kuuma kesä (Blue Moon 2002; In a Dry Season, 1999), joka on ehkä yksi parhaimmista lukemistani dekkareista. Kuiva kuuma kesä kuvaa kuivuneen tekojärven pohjalta paljastuneen kylän kätkemän rikoksen selvittelyä ja kaksi aikatasoa kulkevat romaanissa sujuvasti rinnan. Savua ja tulta on jälleen vankka osoitus siitä, että hyvässä dekkaritarinassa ei tarvitse kikkailla, vaan hyvä ja uskottava kerronta sekä monipuoliset henkilöhahmot kantavat pitkälle.

Banks-dekkareissa minua miellyttävät myös kirjojen soundtrackit, joita Robinson tarkasti kirjaa. Hän kuvaa Banksin eri tunnelmiin valitsemia musiikkeja, analysoi laulajien äänenväriä (esimerkiksi uusimmassa Cassandra Wilsonin) ja sen vaikutuksia Alan Banksiin. Nytkin mietin miltä Shelter fron the Storm Wilsonin esittämänä kuulostaakaan. Amazonin kautta voi kuunnella pienen näytteen. Taitaapa Savua ja tulta olla myös niitä harvoja ulkolaisia romaaneja, joissa mainitaan suomalainen laulaja (Soile Isokoski).

- Tuima

 

 

 

Peter Høeg oli 1990-luvulla muotikirjailijoita. Lumen tajun lisäksi luin häneltä tuolloin Kertomuksia yöstä, josta pidin, ja sisäoppilaitoskuvauksen Rajatapauksia, joka muistaakseni oli todella hyvä. Kertomuksia yöstä tuntui muistaakseni uusintalukemisella hieman teennäiseltä. Mäne tiedä, muistinvaraisesti en osaa varmempaa sanoa, pitäisi kerrata. Høegin myöhemmin suomennettuja kirjoja en ole lukenut. Nämä ovat siis Nainen ja apina, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Hiljainen tyttö.

Uusimman suomennoksensa myötä Høegista kirjoitettiin taas lehdissä meilläkin, mutta muuten tässä näkyy taas, kuinka älytöntä ylipäätään on olettaa, että lukeva yleisö on kiinnostunut aina vain niistä kirjoista, jotka milloinkin mediassa pinnalla ovat. Lumen taju on edelleen todella vetävä, hyvä ja kiinnostava kirja. Koska minulle kirja on moneen kertaan luettu ja vanha tuttu vuosien takaa, tuntuu tuo hyvyyden ja huonouden määritys joka tapauksessa vähän turhalta. Tämän sanon puhtaasti henkilökohtaisella tasolla. Tästä kirjasta, kuten monesta muustakin, on ehtinyt tulla jo sellainen vanha kaveri, jota ei tarvitse enää objektiivisesti arvottaa. Merkki siitä on juuri tuo, että kirjan henkilöt ja tapahtumat nousevat välillä assosiaatioina mieleen vuosia lukemisen jälkeenkin, ja että kirja aika ajoin kutsuu luokseen uusintalukemista varten.

Lumen taju on parhaita lukemiani dekkareita, sillä dekkari tämä kirja viime kädessä on. Päähenkilö, puoliksi grönlantilaissyntyinen Smilla Jaspersen alkaa selvittää samassa talossa asuneen grönlantilaispoika Esajaksen kuolemaa talvisessa Kööpenhaminassa. Tapaturmalta näyttänyt kuolema johtaa isojen asioiden jäljille, ja lopuksi Smilla päätyy takaisin Grönlannin hyisille jäätiköille selvittämään arvoituksen ratkaisua.

Dekkarimuoto on Høegille oikeastaan vain tapa marssittaa näyttämölle värikkäitä hahmoja, kuvata Smillan kautta Tanskan ja Grönlannin välistä kolonialistista historiaa, sekä antaa jäätutkimuksia tehneen Smillan ylistää lumen ja jään vaihtuvia olomuotoja sekä kritisoida eurooppalaisia elämäntapoja. Smilla onkin vastustamaton päähenkilö: 37-vuotias hankalaluonteinen yksineläjä, jolla on sisua ja tappelutaitoja sekä taustatukena rikas isäpappa. Laaja henkilögalleria tarjoaa myös loistavia sivuhahmoja sekä tilanteita. Kuitenkin tämä on myös välillä rasite: avainhenkilöitä on niin paljon, että jopa näin ties kuinka monennella lukemisella on välillä vaikea muistaa, mihin joku yksittäinen henkilö liittyikään ja mitä hänestä oli aiemmin kirjassa kerrottu. Sekaisin menivät! Lisäksi varsinkin loppupuolella tulee tunne, että varsin tärkeässä roolissakin olevat henkilöt on esitelty hyvin pinnallisesti, eikä lukija loppujen lopuksi tunnekaan heitä yhtä hyvin kuin pitäisi.

Nautin lukiessani tutusta tarinasta ja paneutuneesta kerronnasta, jossa lukijalle tarjoillaan moniulotteinen miljöö, valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia ja tiheä, jännittävä tunnelma. Jostain syystä kirjan lopun lukeminen sujui minulta melko hitaasti. Yksi syy oli se, että lopussa alkoi taas jännittää, että mitäs tässä käykään (en muistanut loppuratkaisuja enää kunnolla), joten monena iltana kävi niin, että luin pikalukuna selaten monta sivua eteenpäin, ja sitten palasin kiltisti taaksepäin ja luin rauhassa samat kohdat uudestaan. Lisäksi aivan viime metreillä alkoivat tietyt tapahtumat häiritä epätodennäköisyydellään ja epäloogisuudellaan. Yleensä minua eivät tällaiset asiat kiusaa. Olen varsin helppo dekkarilukija, sillä nielen pöljimmätkin juonikuviot yleensä kakistelematta, kirjailijaan luottaen. Mutta ehkä juuri kirjan tuttuudesta johtuen tällaiset onnahtelevat pikku yksityiskohdat hieman häiritsivät. Niistä jäi se mielikuva, että Høeg on hitusen liikaa vain tekninen taituri, kirjallisilla kyvyillään briljeeraaja, ja varsinainen sisältö jää välillä kuitenkin ontoksi.

Suomentajana on Pirkko Talvio-Jaatinen, joka on tehnyt pitkän uran pohjoismaisten kirjojen suomentajana. Suomennos oli pääsääntöisesti varsin hyvä, mutta Talvio-Jaatisella on joitakin maneereja, jotka toistuessaan häiritsevät minua. Esimerkiksi tuntuu siltä, että hän käyttää liikaa sanaa minä. Eli kovin usein ei sanota vaikka "kampaan hiuksiani", "ajan autoa", vaan aina pitää olla "minä kampaan hiuksiani", "minä ajan autoa". Kun tuo minä-sana joka välissä toistuu, se häiritsee. Lisäksi jotkut sanat ovat olleet sellaisia, että niissä suomentaja ei ole joko tiennyt jollekin termille oikeaa vastinetta, tai sitten kyseessä on ollut sellainen erikoistermi, ettei sille edes ole kunnon vastinetta. Esimerkiksi ruoanlaiton yhteydessä kirjassa puhuttiin triflistä eikä triflestä. Kysymys kuuluukin, onko vuonna 1993 Suomessa edes käsitelty ruoanlaitosta kirjoitettaessa trifleä, ja onko sille ikinä ollut minkäänlaista suomenkielistä vastinetta? Tämä nyt tosin taisi olla aika saivarteleva esimerkki.

Ajan kulumisen näkyy siinä, että lunta ja jäätä rakastava Smilla miettii kirjassa useaan otteeseen, että jäätikköä ei ihminen ole pystynyt kesyttämään. Surullista kyllä, nyt ilmastonmuutoksen jo näkyessä, juuri näinhän uhkaa käydä. Jäätiköt sulavat ennennäkemättömän nopeasti, pohjoisen ikirouta sulaa, jääkarhuja uhkaa sukupuutto. Olisiko näin, että jossakin vaiheessa myös kirjallisuudessa alkaa näkyä vedenjakajana tämä 2000-luvun alku ja ilmastokriisien tiedostaminen? Aletaan puhua kirjallisuudesta ennen ilmastonmuutosta ja kirjallisuudesta sen jälkeen. Nyt Lumen tajun kuvaukset, joissa Kööpenhaminassa on jouluna metrin verran lunta, meri jäässä ja useita pakkasasteita, tuntuvat vaikeilta hahmottaa, kun muistelee Suomenkin parin talven loskakelejä ja nopeaa säätilojen vaihtelua.

- Salla Brunou (Julkaistu Sallan lukupäiväkirja -blogissa 5.6.2009.)

 

- Hirlii (Julkaistu Preivi-blogissa 6.6.2009.)

 

 

 

 

Kosto on maannut hyllyssäni jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt sain sen luettua. Ja heti aloin ihmetellä, miksi olen pantannut sen lukemista niin kauan.

Mustaa lukiessani valittelin kirjan puhekielisyydestä. Enää en valita. Olen tottunut jo siihen eikä se enää häiritse. Kaipa sen alun perinkin oli lähinnä tottumiskysymys. 

Ulkomaista kirjallisuutta kun lueskelee, niin saa usein lukea tekstinsä kirjakielellä. Siksi se (suomalaisten kirjailijoiden kirjojen lukeminen) varmaan alussa olikin niin vaikeaa. Ja voipi olla, että se oli eräs syy, miksi karttelin suomalaista kirjallisuutta.

Mutta Kostoon… Kosto imaisee mukaansa jälleen ihan heti ensisivuilta lähtien. Nuotio kirjoittaa koruttomasti ja tiiviisti turhia jaarittelematta. Eli sama tyyli jatkuu kuin ensimmäisessäkin osassa. Se on ihan hyvä asia. 

Pidin muuten paljon Koston blogikirjoitteluosiosta. Tuli tunne, että Nuotio tosiaan tietää, mitä blogit ovat ja hän osasi hyvin kuvata nuoren tytön ihastumista ja voimakkaita tunteita.

Kosto oli mukavan yllätyksellinen, oikein nautittava lukuelämys. Nyt olen tavallaan iloinen, että panttasin sen lukemista, sillä saan lukea seuraavat osat (Maksu ja Varjo) vaikka peräkkäin (kunhan saan ne käsiini).

 

Odotan myös saavani lisätietoa siitä, miten Juha Heinon ja Piin orastava suhde kehittyy. Vai kehittyykö? Kostossa suhde jäi paitsioon murhatutkimusten takia. 

Juoni pähkinänkuoressa: 

”Lukijat valloittanut tummaihoinen toimittaja Pii Marin palaa kuvioihin: aluetoimituksessa kuvataan Isoveljen suosittua maakuntaversiota, kun yksi osallistujista löydetään kuolleena suorassa lähetyksessä.”

 

Kursiivi lainattu Otavan sivulta.

 

***

Mustasta olen kirjoittanut arvion vanhaan Mainoskatkoon, sinne pääset täältä. 

 

 

- Elegia (Julkaistu aiemmin Mainoskatko-blogissa 26.5.2009.)

 

 

 

Eeva Tenhusen vuonna 1964 ilmestynyt dekkari Mustat kalat on yksi suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikoita ja aivan ansaitusti. Olen lukenut teoksen muutamaan kertaan, viimeksi osin tätä Nonon sarjaa varten. Ja kyllä vain, edelleen se on mitä mainioin perinteisen palapelidekkarin edustaja.

Dekkari sijoittuu kesäiseen Olavinlinnaan, Savonlinna muuten on sivuosassa. Linnan oppaat, arkeologisiin kaivauksiin osallistuvat tutkijat ja muut henkilökunnan jäsenet ovat romaanin keskeisin henkilökaarti. Romaanin kertoja Liisa Rautasalo saapuu Savonlinnaan myöhemmin kuin muut. Jo heti työpestinsä aluksi hän huomaa, että vanhassa ystäväpiirissä ei kaikki ole niin kuin ennen. Outoa kireyttä ilmapiiriin tuo kaunis miesmagneetti Kirsti, jota Liisa ei entuudestaan tunne. Heinäkuun ukkosten aikaan Liisa tekee opaskierroksellaan karmaisevan löydön. Yksi oppaista löytyy murhattuna linnan Kummitusalista.

Tenhunen kehii tarinaa viattoman ja hyväuskoisen Liisan näkökulmasta. Omassa lajityypissään tarina on uskottava ja mukavasti hyrisevä huumori tuo sujuvasti kirjoitettuun dekkariin hieman lisäpotkua.

 

                            

 

Liisa Rautasalo ja komisario Martti Halla esiintyvät suurimmassa osassa Tenhusen myöhempiäkin dekkareita. Sarjassa toinen osa on Keisari seisoo palatsissaan (1971), jossa Liisa yrittää tehdä gradua kymmenen vuotta aiemmin kuolleesta ylistetystä kirjailijasta Erik Brenneristä, joka on Liisan kihlatun Karin isoisä. Liisa saa kutsun tehdä tutkimusta Brennereiden sukutalossa, mutta heti alusta lähtien kaikki alkaa mennä vinoon. Kari jää tutkimustensa pariin eikä Erik Brennerin leskeä lukuunottamatta kukaan tunnu haluavan Liisaa paikalle - varsinkaan kun hän alkaa tehdä kiusallisia kysymyksiä puoli vuotta aiemmin kuolleesta Brennerin miniästä.

Koulumaailmaan sijoittuva Nuku hyvin Punahilkka (1973) on yksi Tenhusen parhaimmista dekkareista. Nuori äidinkielen opettaja Ulla saa epäpätevänä sijaisuuden syrjäkylän koululta. Paikanpäällä hän huomaa, että koulun rehtori, avarasydäminen Tuomas on antanut monille muillekin elämän kolhimille opettajille uuden mahdollisuuden palkkaamalla nämä kouluunsa. Ulla ajautuu Tuomaksen taikapiiriin, mutta huomaa pian olevansa jonkun muunkin kiinnostuksen kohde.

Teos kuvaa kiinnostavasti 1960-luvun asenteita ja koulumaailmaa. Jo alussa mainitaan, että tapahtumat sijoittuvat kahdeksan vuotta aiempaan aikaan. Laskeskelin (sikäli kuin tällaisia laskelmia fiktiivisissä teoksissa voi tehdä), että teoksessa kuvataan 1960-luvun alkupuolta, korkeintaan puoltaväliä. Tämä kannattaa pitää mielessä, asenteet esimerkiksi homoseksuaalisuutta kohtaan poikkeavat kovasti nykyasenteista.

Nämä kolme teosta olen lukenut nyt uudestaan ja edelleenkin arvostan Tenhusen kykyä kirjoittaa sujuvia dekkaritarinoita. Äidinkielenopettaja hallitsee kielen ja 1960-luvun ajankuva kirjallisuusviitteineen tuo mukaan mukavaa patinaa, mutta ei todellakaan tunkkaisuutta. Kesän kuluessa ajattelin lukea muutkin Tenhusen dekkarit ihan vain palauttaakseni mieleen ovatko ne näiden alkupuolen teosten veroisia.

- Tuima

 Eeva Tenhusen Rakas perhe Hömpän helmissä
 

 

Nono on ollut tauolla kovin pitkään, mutta nyt yritämme taas hieman tempaista - tosin teidän avullanne. Hirlii ehdotti, että Nonossa voitaisiin vinkata dekkareita. Rikos-teemahan meillä on ollut, mutta muutetaan teema kesädekkariksi.

Eli - jos olet lukenut jonkin hyvän, huonon, ärsyttävän tai ylipäätään vain kesään sopivan dekkarin, niin lähetä siitä arvio meille. Jutut voi lähettää osoitteeseen nonotoimitus ät hotmail piste com

Tuima

Paul Austerin mainion Sattumuksia Brooklynissa -romaanin rinnalla kannattaa lukea toinenkin New Yorkia ja sen asukkaita kuvaava teos eli Ray Lorigan Mies joka keksi Manhattanin.

*********************************************************


"—he yrittivät muistaa, ja usein he muistivat yksityiskohtaisesti asioita, joita ei ollut koskaan tapahtunut. Sillä ei ollut väliä. He olivat olleet New Yorkissa niin pitkään, että jotkin muistot olivat jääneet piiloon siihen muistin kolkkaan, missä todelliset ja keksityt tapahtumat ovat yhtä tärkeitä." (S. 10.)

  
   


Harvemmin tulee kirjaa lukiessa miettineeksi minkä näköinen henkilö kirjan takana on. Mies joka keksi Manhattanin (Like, 2007; alkup. El hombre que inventó Manhattan, 2004, suom. Päivi Paappanen) teki kuitenkin uteliaaksi ja kyllä vain, jotenkin teoksensa näköinen kirjailija Ray Loriga onkin. Älkää kysykö miksi päädyin tällaiseen ulkokirjalliseen päätelmään, lukekaa kirja ja katsokaa kuvaa sen jälkeen uudestaan.


Mies joka keksi Manhattanin on monista lyhyehköistä toisiinsa lomittuvista ja toisiaan täydentävistä kertomuksista rakentuva teos, ehkä romaani, ehkä novellikokoelma. Eri aikatasoissa liikkuva kirjava ja laaja henkilökaarti kuljettaa erillisiä tarinoita pitkin ja poikin Manhattania. Pääosassa onkin oikeastaan juuri Manhattan, eivät henkilöt eikä New York. Saaren monimuotoinen elämä tuodaan näkyviin juuri eri yhteiskuntaluokkia edustavien ihmisten kautta. Jo ensimmäisen novellin (tai kertomuksen tai luvun, miksi sitä haluaakin nimittää) alku herätti kiinnostukseni:

Teoksen henkilögalleriaan kuuluvat muun muassa talonmies, pianokauppias, meksikolainen elokuvatähti, muut naiset varjoonsa jättävä kaunotar, Sofistikoituneiden amatsonien toimittaja, gansteri, kauniista korealaiskaksosista haaveileva lakimies, vanha kaunotar, joka kykenee olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan, kuuluisa talkshow-juontaja ja amatöörisalapoliisiksi ryhtyvä sairaala-apulainen. Teoksen kirjailijakertoja tapaa William Burroughsin tämän asuttamassa yleisessä käymälässä, koska on tulkkina suomalaiselle englantia taitamattomalle ja ujolle suomalaiselle kustantajalleen (Kaksi pistoolia, s.34.).

Loriga kirjoittaa – ainakin Paappasen suomennoksen perusteella – hienoa ja oivaltavaa kieltä, joka tekee tarinoista pinnaltaan näennäisen yksinkertaisia. Kirja on surullinen, melankolinen ja hauska, se saa mielikuvituksen kihisemään. Teoksen loppuun asti olin varma, että kirjailija kiepauttaa kaiken yhteen jollain terävällä liikkeellä, mutta mitä vielä. Muutaman tarinan ratkaisu paljastetaan, muuten tarinoita on jätetty auki eikä teoksessa esiintyvän kirjailijaminäkertojan henkilöllisyyttä kerrota. Viimeisessä kertomuksessa Hiiriä ja ihmisiä – hemingwayläisestä viitteestä huolimatta otsikolla on myös hyvin konkreettinen merkitys – kertoja on muuttamassa Manhattanilta. Kertoja lähtee, mutta kertomukset henkilöineen jäävät, ne elävät omaa elämäänsä ja siksi kertomuksista osa on keskeneräisiä tai vaiheessa.

Elokuvaohjaajanakin kunnostautuneelta Lorigalta on suomennettu myös kolme muuta teosta: Kirkkaalta taivaalta (Tammi, 1997), Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002) ja Kameleontti (Like 2003). Pitänee tutustua niihinkin.

• Ray Lorigan kuva Liken sivulta, samoin kansikuva.

- Tuima (julkaistu alunperin Tuumailua-blogissa 18.10.2007.)

 

 

Sattumuksia Brooklynissa (Tammi 2008; The Brooklyn Follies, 2005; suom. Erkki Jukarainen) on ensimmäinen Paul Austerin kirja, jonka olen saanut luettua loppuun. Aiemmin aloittamani eivät suinkaan ole vaikuttaneet huonoilta, mutta en ole saanut tekstistä kiinni eikä lukuajankohtakaan ehkä ole ollut oikea. Kovin nopeasti en Sattumuksistakaan saanut otetta, vaikka heti alusta lähtien tarina vaikutti sellaiselta, että haluan ehdottomasti lukea sen loppuun. Ja sitten kun lukemiseni alkoi vetää, kirja olikin aivan mainio.

Kertoja Nathan Glass, keuhkosyövästä toipuva eläkeelle jäänyt henkivakuutusvirkailija, on muuttanut avioeronsa jälkeen lapsuutensa kotikonnuille Brooklyniin. Hankkiakseen itselleen tyttärensä vaatiman projektin, hän alkaa koota Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa, johon hän aikoo kirjoittaa "kaikkein yksinkertaisimmalla ja selkeimmällä kielellä jokaisen töppäyksen, jokaisen munauksen, jokaisen kiusaantumisen aiheen, jokaisen idioottimaisuuden, jokaisen heikkouden ja jokaisen typeryyden" (s. 12), johon on itse sortunut ja kun omat munaukset loppuvat, tuttujen ja maailmanhistorian merkkihenkilöiden töppäyksistä kirjattavaa riittää. Kun Nathan törmää sattumalta sisarenpoikaansa Tomiin, johon hän oli kadottanut yhteyden vuosia aiemmin, alkaa hölmöilyjen rinnalle tulla muutakin kerrottavaa: tragedioita, huijauksia ja onnenhetkiä.

Värikästä henkilökatrastaan Auster tarkastelee lämpimästi ja rakastavasti. Kirjan mittaan kyyninen ja yksinäisyyteen tyytynyt Nathan pehmenee ja osin omalla toiminnallaan rakentaa ympärilleen uudenlaisen perheen. Jollakin tavalla Sattumuksia Brooklynissa toi mieleeni John Irvingin romaanit. Ehkä syynä on juuri sangen monimuotoinen henkilöjoukko, huumori ja kerronnan myötäsukainen lämpö, en ole varma, mutta ei se minua haitannutkaan.

En kykene ottamaan kantaa siihen, miten hyvin Auster kuvaa amerikkalaista yhteiskuntaa, mutta kirjan loppu tuo monenlaisia ajatuksia mieleen. Nathan saa suuren idean: hän haluaisi perustaa yhtiön Rattomat elämät, "joka julkaisisi kirjoja unohdetuista [ihmisistä], pelastaisi tarinoita ja tosiseikkoja ja dokumentteja ennen kuin ne katoaisivat - niistä oli muokattava yhtäjaksoinen kertomus, elämän tarina" (s. 360). Nathan pohtii onnellisena elämää ja ideaansa, kulkee aurinkoisen New Yorkin aamuisia katuja syyskuun 11. päivänä vuonna 2001, vajaata tuntia ennen kaksoistornien tuhoa. Kun miettii minkälaisia dokumentteja ihmisistä on mahdettu tuon päivän jälkeen laatia, kääntyy Nathanin vilpitön ja myötätunnon sävyttämä elämäkertaprojekti lukijan ajatuksissa päälaelleen.

Sen verran vaikuttava Sattumuksia Brooklynissa on, että täytynee lukea muitakin Austerin kirjoja alkua pidemmälle.

- Tuima (julkaistu Tuumailua-blogissa 24.11.2008)

Kuvaromaani ei ole romaani, jossa tekstin koristeena on kuvia vaan teos, jossa kuvat vievät tarinaa eteenpäin. Näin on ainakin Brian Selznickin Hugo Cabret'ssa, jonka alaotsikko määrittelee juuri kuvaromaaniksi (Tammi 2008; The Invention of Hugo Cabret. A Novel in Words and Pictures, 2007; suom. Helene Bützow).

Hugo Cabret on nuortenromaani, joka alkaa professori H. Alcofrisbas'n lyhyellä johdannolla. Professori haluaa kertoa lukijoille tarinan vuodelta 1931, jolloin romaanin nimihenkilö, 12-vuotias pariisilainen orpopoika, löysi "arvoituksellisen piirroksen", joka muutti hänen elämänsä. Ja miten tarina kerrotaankaan - 543-sivuisen kirjan lukee liki yhdeltä istumalta. Asiaa tietysti auttavat teoksen 284 piirrosta ja lukuisat still-kuvat vanhoista elokuvista sekä tekstin väljä ladonta.

 

Hugo on horologin eli kellosepän poika, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen on asunut setänsä, Montmartren aseman kellonhoitajan, luona ja toiminut tämän apupoikana. Nyt juoppo setä on kadonnut. Hugo asuu aseman yläkerrassa ja kiertää yksin salaa hoitamassa kelloja, koska hänellä ei ole muutakaan paikkaa missä asua. Ruokansa hän varastaa mistä voi.

Poika varastaa muutakin, nimittäin lelukauppiaan kojusta pieniä mekaanisia esineitä voidakseen korjata museon vintiltä löytyneen itseliikkujan. Hugo uskoo, että kirjoitusasennossa oleva hahmo voi välittää hänelle viestin kuolleelta isältä, joka pakkomielteisesti oli korjannut salaperäistä mekaanista miestä. Hugon apuna on isältä jäänyt muistikirja. Eräänä päivänä lelukojua pitävä mies saa pojan kiinni itseteosta, varastamasta pientä sinistä leluhiirtä ja takavarikoi kirjan.

Tästä alkaa tarinan vyöry, joka johdattaa lukijan lopulta elokuvien taikamaailmaan ja elokuvan alkuhistorian cinemaagikon Georges Méliès'n jäljille. On kyse elokuvista ja unista, toisesta maailmasta, josta jokainen elokuvia katsova on osallinen. Selznickin kirja on nuortenkirja ja se näkyy tekstissä, joka on paikoin melko simppeliä. Mutta yhdessä tarinaa eteenpäin vievien lyijykynäpiirrosten ja elokuvien stillkuvien kanssa romaanista kasvaa viehättävä ja kiinnostava, koskettavakin kuvaus ystävyyden ja luottamuksen kasvusta, oman itsen ja murskaantuneiden unelmien uudelleenlöytämisestä, taikuudesta - ja elokuvasta.

Jos on kiinnostunut elokuvista, kannattaa ehdottomasti tarttua Hugo Cabret'hen. Nuortenkirjamaisuus ei haittaa, vaikka on myönnettävä, että välillä mietin olisiko tarinasta saanut vielä enemmän irti, jos se olisi kirjoitettu suoraan aikuisille. Teksti ei ole aivan tarinan ja elokuvan maagisuuden tasalla, olisin kaivannut siihen hieman enemmän runoa. Mutta tällaisenakin kirja kiinnostava ja ehkäpä se herättää myös joidenkin nuorten kiinnostuksen elokuvan varhaiseen historiaan.

Romaanin lopussa olevissa kiitoksissa kirjailija valottaa teoksen taustoja. Mukana on myös linkki, jossa voi tutustua Maillardet'n itseliikkujaan. Kannattaa katsoa esittelyvideot. Kirjalle omistetuilla verkkosivuilla on myös kaikenlaista kiinnostavaa.

Georges Méliès'n ehkä kuuluisimpaa elokuvaa Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902), joka on parillakin tavalla keskeinen romaanin tarinassa, pääsee katsomaan nimen linkin kautta.


- Tuima (julkaistu Tuumailua-blogissa 13.1.2009)

 

 

Välittyykö tarina ilman sanoja pelkkien kuvien kautta? Ovatko kuvat vain pinnan täytettä paperilla, onko niissä lainkaan syvyyttä? Tätä miettii sanojenrakastaja ja romaaneihin tarttuja, kun käteen osuu sanaton romaani. Ja laskiessaan kirjan kädestään sanojenrakastaja toteaa, että kuvilla on syvyytensä ja ne kertovat tarinansa selkeästi ja tulkitsijansa haastaen. Kuvien lukija täyttää kuvat sanoilla ja tarinoilla, joita on kuullut, lukenut ja nähnyt aiemmin monissa puheissa, kirjoissa ja elokuvissa. Kuvat eivät hyppää tyhjyyteen eivätkä kanna tyhjyyttä, niissä on merkityksiä, viitteitä ja uutta ilmaisua, vaikka aihe onkin vanha, moneen kertaan käsitelty ja yhä toistuva.

Shaun Tanin sanaton kuvaromaani (sarjakuva jos joku niin haluaa) The Arrival (2006) kertoo tarinan siirtolaismiehestä: hänen lähdöstään, laivamatkastaan meren yli, maahantuloviranomaisten tekemästä tarkastuksesta, uuden kielen ja uusien tapojen kohtaamisestaan, sopeutumisestaan, ystävyydestä ja perheen yhdistymisestä. Tuttu tarina kaikille, jotka ovat lukeneet tai katsoneet elokuvien ja dokumenttien valtamerilaivojen Atlantin ylityksiä, Vapauden patsaan piirtymistä New Yorkin siluettia vasten, Ellis Islandin ihmismassoja sekä ihmisten, autojen, kärryjen ja tavaroiden täyttämiä katukuvia. Sama tarina, mutta etäännytettynä ja aikaan ja paikkaan sitomattomana, sitä on Tanin The Arrival ja tämä teos on minusta upea ja koskettava.

Tan etäännyttää ajan ja paikan historiallisista todellisuuksista. Viitteitä toki on ja jokainen voi ne tulkita esineiden, asujen ja tapahtumien kautta. Tanin kerronta ylittää arjen, hän käyttää sadunomaista ja fantastista kuvastoa kuvaamaan ahdistavuutta ja kauhua, uutta ja erilaista kieltä, maailmaa ja tapoja. Siten hän nostaa tarinansa yleisinhimilliselle tasolle, tarjoaa tulkinta- ja samastumismahdollisuuksia erilaisille lukijoille. Tätä tukevat myös miehen tarinan rinnalle liitetyt muiden siirtolaisten kohtaloiden kuvaukset. Tanin erikokoiset kuvat ovat valokuvamaisia ja usein ne onkin tehty valokuviksi, koko kirja on kuluneen ja reunoistaan rapistuneen valokuva-albumin oloinen, jossa kuvien mustan, valkoisen, harmaan ja ruskean sävyt liukuvat seepiaan ja juuri hehkuun puhkeavan keltaiseen. Sisäkansien passikuvapotrettien seurassa jo vierähtää aikaa, jokainen kuva tuntuu kertovan omaa tarinaansa.

Pidän Tanin kuvista - olen aiemmin lukenut hänen kuvakirjansa The Lost Thing (2001), jonka kuvista ja tarinasta myös pidin paljon - ja hänen tarinastaan välittyvä inhimillisyys koskettaa. Julmien yhteiskuntien (jotka saavat merkeikseen mm. teräväeväisiä lonkeroita, otsalampuin varusteltuja jättiläisiä ja perinteisempää sotakuvastoa) vastakohtina ovat myötätuntoa ja ystävällisyyttä tuntevat yksilöt, jotka auttavat ongelmissa, tarjoavat ystävyyttään ja helpottavat uusien siirtolaisten sopeutumista. Kirjan kannessa näkyvä valkoinen otus on miehen suuri auttaja ja erilaiset fantastiset eläimet liittyvät muutenkin kirjan henkilöihin, ovat heidän ohjaajiaan ja lohduttajiaan. Ilman koko tarinan läpäisevää vahvaa inhimillisyyden tunnetta kirjan kuvat olisivat vain taidokkaita teoksia, tyhjää pinnan täytettä. Nyt fantastinen kuvamaailma nostaa lämmön ja välittämisen, ihmisten välisen ystävyyden ja selviytymisen voiman lukijan luettavaksi ja tulkittavaksi.

The Arrivalin kuvamaailmasta saa pienen käsityksen täältä (klikkaa kirjan kansikuvaa). Jossain haastattelussa Shaun Tan on todennut: "Everything is really fundamentally mysterious." Se näkyy tässäkin teoksessa.

- Tuima (Julkaistu myös Tuumailua-blogissa)

Ohjaus:    Phyllida Lloyd

Pääosissa: Meryl Streep: Donna Sheridan, Sophien äiti
    Christine Baranski: Tanya, Donnan ystävä
    Julie Walters: Rosie, Donnan ystävä
    Amanda Seyfried: Sophie Sheridan, Donnan tytär ja Skyn  morsian
    Dominic Cooper: Sky, Sophien sulhanen
    Pierce Brosnan: Sam Carmichael, Sophien ensimmäinen isäehdokas
    Colin Firth: Harry Bright, Sophien toinen isäehdokas
    Stellan Skarsgård: Bill Anderson, Sophien kolmas isäehdokas
    Philip Michael: Pepper
    Ashley Lilley: Ali, Sophien ystävä
    Rachel McDowall: Lisa, Sophien ystävä



Mamma Mia on kesäleffa jos mikä. Se kun ei ole totinen, sitä ei ole tehty ryppy otsassa ja sille on katsojankin pakko antaa anteeksi pieniä kömpelyyksiä, mutta sen tekee mielellään, koska vastineeksi siitä elokuvalla on tarjota paljon naurua ja hyvää mieltä.

Kyse on musikaalista, joka ei juonellisesti ole järin ihmeellinen. Siinä äitinsä Donnan (Meryl Streep) kanssa kreikkalaisella saarella kasvanut tyttö on menossa naimisiin, ja nyt hän löydettyään äidin vanhan päiväkirjan, haluaa päästä selville elämänsä salaisuudesta, eli siitä, kuka on hänen isänsä. Päiväkirja kertoo, että sopivia ehdokkaita on kolme, ja niin toista pääosaa esittävä Sophie, eli Amanda Seyfried lähettää miehille kutsun häihin äitinsä nimissä. Miehet osoittautuvat menestyneiksi, varakkaiksi keski-ikäisiksi herroiksi rooliniminään Sam, Harry ja Bill, mutta paremmin heidät tuntee nimillä Pierce Brosnan, Colin Firth ja Stellan Skarskård. Sinänsä komea keski-ikäisten miesten trio, ei voi valittaa.

Musikaalille uskollisena koko kerronta perustuu Abban laulujen esittämiseen, ja näyttelijät todella laulavat itse, kuka hämmästyttävän hyvin kuten Amanda Seyfried ja Meryl Streep, joku siedettävästi kuten Pierce Brosnan ja muut enemmänkin karismaansa kuin laulutaitoihinsa luottaen. Mutta suurin osa katsojista tuntee Abban musiikin, se on tarttuvaa ja helposti mieleen jäävää ja hyvin iloista, juuri sellaista jota jää itsekin hyvin helposti hyräilemään. Tosin on pakko myöntää, että bändin loppukauden tuotanto oli jo varsin paksua 70-luvun lopun discoa, ja se kyllä vaivasi ainakin minua jo silloin, ja vaivaa yhä. Ja kuin asiaa korostaen myös elokuvan lopussa päänäyttelijät puetaan täysiin glam-rock -tamineisiin kertomaan ajasta, josta nuo kappaleet tulevat.

Elokuvassa on tietty kolmikkojen keskinäinen rakenne, on äiti Donna ja hänen kaksi keski-ikäistä parasta ystävätärtään, (Julie Walters ja Christine Baranski), tytär Sophie ja hänen kaksi parasta ystävätärtään, jotka ovat tulleet häihin kaasoiksi ja heitä vastassa jo mainittu mieskolmikko. Sophien sulhanenkin eli Sky (Dominic Cooper) on toki mukana, mutta pojalle jää lopultakin vain sivuosa, missä hänen roolinsa korostaa latinotyyppista nuorta rakastajaa.
                    
Kaiken kaikkiaan elokuva on varmasti voimallisemmin naisille suunnattu ja sikäli myös heihin uppoava. Ansioksi itse tarinankerronnalle on luettava se, että vaikka Abban laulut ovat puhdasta romantiikkaa, edustaa keski-ikäistyneiden naisten kolmikko kaikkea muuta kuin pilvilinnoissa elelleitä naisia - heille ei amorin nuolista välttämättä seurannut muuta kuin sydänsuruja ja ehkä silikonirinnat ja muutama ylimääräinen luottokortti.

Muutoin elokuva on filmattu silmiä hivelevän kauniissa saaressa, ja kerronta etenee hurjaa vauhtia, niin että lopulta yllättyy miten äkkiä kaksi tuntia kuluukaan. Elokuvan hurja tempo tarkoittaa myös sitä, että näyttelijätkin joutuivat läpikäymään kohtuullisen kunto-ohjelman kaikkine juoksemisineen ja kiipeilemisineen, sittenkin vaikka joku askelma olisi jäänyt oikeasti ottamattakin.

Epäilemättä se pitääkö elokuvasta riippuu aika paljon siitä, pitääkö yhtään Abban musiikista. On varmaankin totta, että Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat jo muutamaan kertaan saaneet monenlaisia tulkintoja laululle Thank You for the Music. Sillä voihan toki kysyä, montako kertaa samat kappaleet voi myydä? Toisaalta, myyhän Beatleskin yhä edelleen.

Musiikki ja laulujen sanat ovat siis olennainen osa tätä filmiä, jota ei elokuvallisin kriteerein edes pidä arvioida. Sitä se tuskin kaikkine pienine kömpelyyksineen tarinan kuljetuksessa edes koskaan tavoitteli. Se on yksinkertaisesti vain hauskaa ilonpitoa tarjoava musikaalinen viihdefilmi, joka kiittää, jos katsoja lähtee hymyillen pois.

Teksti: Hannah

Kuva: Mamma Mia! -poster

Linkit:
Elokuvan kotisivut
Meryl Streepin haastattelu The Guardianissa

Alan Bennettin napakanlyhyessä teoksessa Epätavallinen lukija  (2007, suom. Heikki Salojärvi 2008, Basam Books) kirjojen lumovoiman löytänyt Englannin kuningatar pohdiskelee:


Lukijoina kaikki ihmiset ovat samanarvoisia - jopa kuningatar, joka kirjan alussa sattumalta päätyy palatsinsa vierelle pysäköityyn kirjastoautoon. Koko kansan käyttöön tarkoitettu sivistyslaitos saa siis vierailijan luokkayhteiskunnan huipulta (niin huipulta, että on jo tavallaan sen ulkopuolella). Vaikka suomalaisena lukijana en kykene selkäytimessäni oivaltamaan kuningasperheen erityislaatuisuutta, niin silti kuningattaren ja kirjastoauton kohtaaminen on jollakin tavalla kutkuttava. Kotoperäistä vertailukohtaa on kylläkin vaikea keksiä … ehkä mielikuva Björn Wahlroosista tai jostakin muusta äveriäästä henkilöstä odottamassa kirjastoautoa pysäkillä pari palautettavaa dekkaria kassissa …

Kuningatar, joka aiemmin on ollut velvollisuudentuntoinen hallitsija, hurahtaa kirjoihin. Ja pahasti. Lukeminen vie niin paljon aikaa, että se alkaa vaikuttaa hänen päivärutiineihinsa ja työtehtäviinsä - rakkaus kirjallisuuteen sammuttaa lopulta motivaation kuningattarelle kuuluviin edustustehtäviin. - Kirjoittaessaan kuningattaren lukuinnosta Bennett irvaileekin hovi-insituution kankealle toimintakulttuurille: kirjat ovat kuningattarelle tervetullutta eskapismia tyhjänpäiväisten seremonioiden ja pitkästyttävien virkatehtävien lomassa. Tosin tarkennettakoon: nuo tehtävät eivät tuntuneet kuningattaresta tyhjänpäiväiseltä ennen kuin hän alkoi tosissaan harrastaa kirjallisuutta. Kirjallisuus on siis vaarallista työmoraalin suhteen - mutta toisaalta ehkä positiivinen harrastus yksilön itsensä kannalta.

Bennettin teosta mainostetaan satiirina Englannin hovista ja lukemisen voimasta (ainakin kirjan takakannessa). Satiiri kirjassa on tosin melko kesyä, ehkä parempi olisi puhua huumorista. Mutta lukemisen voima kyllä on keskiössä, ja kirja sisältääkin paljon lukemisen luonteeseen liittyvää pohdiskelua. Lukeminen ja kirjallisuus ei ole aiemmin kuulunut kuningattaren ja hänen hovinsa arvohierarkiassa kovinkaan korkealle. Niinpä kun kuningatar asettaa lukemisen ensisijaiseksi elämässään, syntyy arvoristiriita. Hovielämän rutiinit järkkyvät - jopa kuningattaren koirat alkavat vihata kirjoja, sillä lukemisen takia niiden emännällä ei ole enää aikaa heitellä keppiä. Suurimman muutoksen kokee kuitenkin kuningatar itse: hallitsijana, syntyperänsä velvoittamana, hän on tottunut tekemään päätöksiä ja yleensäkin toteuttamaan asioita, siis luonteeltaan hän on tekijä ja toteuttaja. Mutta onko lukeminen tekemistä?

Hovin mielestä lukeminen ei ole tekemistä, ei ainakaan hyödyllistä, eikä oikeastaan kuningatarkaan niin ajattele. Lukeminen on jotain muuta. Kuningatar kutsuukin sitä yksinkertaiseksi nautinnoksi.  - Itse huomaan usein pohtivani lukemisen luonnetta ja oikeutusta omassa elämässäni lähinnä siksi, että käytettävissä oleva aika on rajallinen. Ollakseen puhtaasti nautinto lukemiseen kuitenkin liittyy melko lailla ponnisteluakin. Ja siihen kuluu uskomattoman paljon aikaa, mikä taas aiheuttaa sen, että jokin hyötyä tuottava tekeminen jää vähemmälle (ja tuottaessaan hyötyä tuo tekeminen myös lisäisi jossain määrin tyytyväisyyteni/onnellisuuteni määrää). Toisinaan lukeminen alkaa olla melkeinpä enemmän työtä kuin nautintoa, esimerkiksi syksyisin kotimaisen uutuusproosan sesonkikautena. Silloin sen mielekkyyyttä alkaa vakavasti epäillä.

Myös Bennettin kirjassa kuningattaren harrastuksen tuottamaan nautintoon ilmaantuu harmiakin tuottavia asioita, jotka lienevät tuttuja kirjallisuuden suurkuluttajille:

- Mitä suuremmaksi kasvaa kiinnostus kirjallisuuteen, sitä vähemmän lukija on kiinnostunut enää kaikesta muusta. (Tuttu tunne, erityisesti arjen rutiinien kohdalla ja ikävä kyllä myös sosiaalisissa suhteissa. Lukeminen eristää maailmasta.)

- Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa. (Kuningatarta surettaa erityisesti se, että hän kokee kirjallisuusherätyksensä vasta "eläkeiässä". Aika ei riitä kirjallisen sivistyksen kaikkien mustien aukkojen umpikuromiseen. Mutta valitettavan ohueksi kirjallinen sivistys jää silloinkin, vaikka lukisi lapsesta saakka ja koko ajan: kirjoja julkaistaan niin valtavat määrät.)

- Surumielisyys oman elämän arkisuuden takia. (Kuningatar kokee Lauren Bacallin elämäkertaa lukiessaan kateutta, sillä hänestä tuntuu, että Bacallille on jaettu elämässä paljon paremmat kortit kuin kuningattarelle itselleen.)

Lopulta kuningatar alkaa kokea pelkän lukemisen riittämättömäksi. Itse asiassa lukijan rooli on nakertanut liikaakin hänen luontaista hallitsijapersoonaansa:


Niinpä hän päättää ryhtyä kirjoittamaan. Kuningattaren mielestä lukija on melkein kuin katsoja, passiivinen vastaanottaja, mutta kirjoittaminen on tekemistä. Hän myöntää saaneensa lukemisesta paljon, mutta on aika ottaa seuraava askel, kehittyä lisää. - Tässä kohtaa esitin lukijana äänettömän vastalauseeni: kyllä lukijan roolikin on aktiivista toimintaa, sitä voisi kutsua jopa luovaksi prosessiksi, jota voisi verrata vaikkapa henkisiä toimintoja vaativaan työtehtävään. Ei kirjaa voi lukea pelkästään "katsellen".

Kirjan loppu on mainio, hieman yllätyksellinenkin.

                                      ……………………………

Siirtyminen lukijasta kirjoittajaksi on varmasti ajatus, jota moni lukija hellii mielessään - ja toteuttaakin, esimerkiksi pitämällä päiväkirjaa, sillä eihän kirjoittamisen tarvitse olla julkaisuun tähtäävää. Ja ehkä tuossa lukijan roolin passivoivassa vaikutuksessakin on perää: kirjallisuuden kautta tutustuu niin moniin vaihtoehtoisiin näkemyksiin elämästä (sama pätee tietenkin myös esimerkiksi elokuviin), että oman elämän valinnatkin alkavat hämärtyä.

Tosin se ei välttämättä ole huono asia: yksioikoinen määrätietoisuus tuntuu kovin ahtaalta näkemykseltä, vaikka voimaa siinä kieltämättä on.

- Penjami Lehto (Julkaistu alun perin Jäljen ääni - blogissa 3.8.2008.)

Ohjaus: John Carney
Pääosissa: Glen Hansard, Markéta Irglová

Once on musiikkielokuva, jonka musiikista en hirveästi pitänyt. Minun makuuni Glen Hansard (katusoittaja) huutaa liikaa ja laulaa liian vähän, kappaleet paisuvat pienistä vaatimattomista aihioista pitkiksi ja pateettisiksi. Markéta Irglován (ruusunmyyjä) hauras ääni taas hukkuu konetaustaan.Välttämättä en kuuntelisi Oncen musiikkia kotona.Toisaalta tulee mieleeni kotoisempi vertauskohta, Aki Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat. Senkään musiikkia en oikein sietänyt, vaikka elokuva itsessään oli mainio.

Monet musiikkielokuvat ovat showkimalletta, satumaisia tarinoita maineesta ja menestyksestä. No, on Oncessa unelma ja tavallaan myös matka maineeseen. Tällä kertaa kumminkin liikutaan likellä dokumenttia. Kamera heilahtelee ja viipyilee, ulkokuvissa filmille ikuistuu pulleita ja laihoja, juoksevia ja köpötteleviä kaupunkilaisia. Dublin näyttää siltä miltä maailman miljoonakaupungit näyttävät  - täysinäiseltä ja likaiselta. Vietetään jotakin epämääräistä irlantilaista vuodenaikaa (syksyä?), on hämyisiä iltakuvia, duffelitakkeja ja lapasia.

Päähahmo on nimetön katusoittaja. Hän soittaa omia kappaleitaan vain myöhään illalla, päivällä on tuttujen sävelmien vuoro ja päivällä on myös pätkä päivätyötä - katusoittaja on aamuisin pölynimurikorjaaja isänsä imurikaupassa.

Toki katusoittaja tarvitsee muusan. Heitä on ainakin kaksi: Englannissa asuva tyttöystävä ja tsekkiläinen ruusunmyyjä (Markéta Irglová). Englantiin muuttanut tyttöystävä on poissa, tsekkityttö taas lihaa ja verta. Asetelmasta pitäisi syntyä romanssi ja uusi rakkaus, mutta Once haraa vastaan tavanomaista poika tapaa tytön -tarinaa. Katusoittaja haikailee entisensä perään, ruusunmyyjällä on pieni lapsi, hän asuu äitinsä kanssa ja hänen aviomiehensä on tulossa Dubliniin. Siispä ruusunmyyjä sanoo katusoittajalle, että hänen pitäisi yrittää uudestaan.

Katusoittaja puhuu paksua irlantilaismurretta, kukanmyyjä rajoittunutta englantia. Sillä rajoittuneella englannillaan kukanmyyjä kumminkin sanoittaa katusoittajan sävellyksen - säveltäjä kun valittaa, että hänen käsissään kappaleen sanat olisivat liian romanttiset. Kielen rajoitukset korvautuvat musiikilla. Marketa soittaa pianoa, Glen kitaraa - yhteys on löytynyt. Kun katusoittaja ei kykene kertomaan, hän alkaakin soittaa - soittopaikkana paikallisbussin peräpenkki (kohtauksen kappaletta Hansard on esittänyt keikoilla, tässä YouTubeen päätynyt taltiointi). Elokuvan musiikki on  Hansardin ja Irglován omaa - he ovat tosielämässä muusikkoja, eivät näyttelijöitä.

Tarinan jännite syntyy lausumatta jätetyistä, ymmärtämättä jääneistä tai väärin ymmärretyistä viesteistä. Aivan alussa ruusunmyyjä loukkaantuu, kun katusoittaja pyytää tyttöä jäämään yöksi. Myöhemmin, ruusunmyyjän kotona, muusikko esitellään tytön äidille, joka ei puhu englantia. Saman äidin kitaristi kohtaa myöhemmin yrittäessään jättää tytölle viestiä. Kun katusoittaja kysyy: "Rakastatko vielä aviomiestäsi?", ruusumyyjä vastaa äidinkielellä eikä suostu kääntämään vastausta.

Katusoittajalta puuttuu uskoa omiin kykyihin ja rahaa. Tarinassa toteutuu aloittelevan taiteilijan unelma: tutut ja tuntemattomat tukevat katusoittajista kasattua bändi. Pankissa bändin lainanhaku tuottaa hykerryttävän menestyksen, kun virkamies paljastuu musiikkifaniksi. Levytysstudiolla harrastelijat eivät joudukaan ammattilaisten naruttamaksi, vaan kokenut studiovelho vaikuttuu ja on valmis tekemään työtä yötä myöten. Katusoittajan isä puolestaan sanoo valmiin levyn kuultuaan olevansa ylpeä pojasta ja tarjoutuu maksamaan muuttokuluja. Lopussa kitaristi antaa lahjan pianistille. Loppu taisi olla onnellinen. Ainakin se jätti tilaa elokuvan hahmoille elää elämäänsä lopun jälkeenkin.

Elokuvan katsoi
Luke

Elokuvaposteri on peräisin täältä:
IMP awards

Linkit:
Elokuvan kotisivut
Once Imdb:ssa

Haastattelut:
About.com
Moviefreak.com

Musiikki:
The Swell Season eli elokuvan päänäyttelijoiden, Glen Hansardin ja Marketa Irglovan, musiikkiprojekti
The Frames, eli Glen Hansardin bändi 

Olin lukenut arvosteluja puolesta ja vastaan, mutta silti Sinkkuelämää (Sex and the City 2008) pääsi yllättämään. Muiden arvioita luettuani olin (mielestäni) varautunut siihen, että Mr. Big eli Kiho ei ole ehkä enää ihan oma itsensä ja että naistenkaan ystävyyssuhteet eivät ole enää niin lämpimiä ja välittömiä kuin sarjan aikana. Hmm... Jossain päin nettiä kirjoitettiin, että elokuva on kavalkadi kenkiä ja hepeneitä. Auts, siihenkin olin varustautunut - paitsi että mitään varsinaista kavalkadia ei ollut - ainakaan tyyliin Paholainen pukeutuu Pradaan. Tavaroita toki ostettiin ja annettiin ja otettiin vastaan, mutta tavarataivaan tyhjyys oli pientä verrattuna siihen ammottavaan reikään, jonka olin löytävinäni juonesta. Eivätkä henkilöhahmotkaan mitenkään kovin syvällisiltä vaikuttaneet (sarjassa sentään henkilöhahmot kasvoivat pikku hiljaa vuosien myötä).

Ja suuri latteus laskeutui maan päälle...

Ehkä menee jonkin aikaa unohtaa... ja sitten jokin sateinen, synkkä ilta pyöräytän Sinkkuelämää-sarjan DVD:n pyörimään. Ei niin, että omistaisin ainuttakaan jaksoa, mutta ehkä voin vuokrata kauden tai pari. Vanhat hyvät ajat - ja niin poispäin - jolloin neljä ystävätärtä etsivät enemmän tai vähemmän todellista rakkautta, tai vain yhden illan suhdetta (kauniisti sanottuna). Niin, sarjahan ei ole joka makuun ronskin ja graafisen sisältönsä takia, ja niin minunlaiseltani(kin) täti-ihmiseltä ovat välillä nousseet karvat pystyyn Sinkkuelämää katsoessa.

Joka tapauksessa. Kenkä- ja muotifriikki Carrie, sarjan päähenkilö ja narraattori, elättää itsensä kirjoittamalla kolumnia seksistä ja deittailemisesta New York Cityssä. Esimerkkejä rakkauden kiemuroista löytyy lähipiiristä: useimmiten Carrie päätyy kirjoittamaan ystävättäriensä Samanthan, Mirandan ja Charlotten inspiroimana.

Samantha on syöjätär ja sekstailija, kaiken kokeilija jolla on naisten tapaamisissa yleensä uusi pöyristyttävä seksikokemus takanaan (kerrottavana). Edellinen siis sarjassa, elokuvassa Samantha on asettunut aloilleen ja yrittää kaikin voimin pysyä niillä sijoillaan, pelkkänä "sivustakatsojana".

Miranda puolestaan on käytännöllinen asianajaja, joka inhoaa kaikensorttista tunteilua ja hempeilyä. Kaikesta huolimatta Mirandakin löytää sarjan loppupuolella rakkauden, joka tosin elokuvassa murenee, ainakin joksikin aikaa. Ja tämä murentuma on elokuvan juonellinen komplikaatio, tärkeysjärjestyksessä numero kaksi.

Charlotte on nelikon totinen torvensoittaja, konservatiivinen ja kerrassaan valmis avioitumaan ns. hyvään rahakkaaseen sukuun, mikä sarjassa tapahtuukin (vaikka loppu ei olekaan onnellinen, kuten sarjaa seuranneet tietävät). Välillä ihmettelen, millä perusteella hän on nelikossa mukana, mutta Charlotten tiukkapipoisuus on oikeasti tasapainottavaa ja virkistävää.

Carrien pitkäaikainen on-and-off miesystävä on salaperäinen mutta varakas Kiho, joka ajeluttaa itseään mustassa autossa ympäri New Yorkia. Elokuvassa Carrie ja Big päättävät virallistaa suhteensa ja mennä naimisiin. Tästä seuraa on elokuvan juonellinen komplikaatio numero yksi.

Elokuvan alkupuolella valmistellaan Carrien ja Kihon häitä, mutta kun tilaisuus on alkamassa, sulho käskeekin kuskinsa kääntämään auton ja ajamaan hornan tuuttiin. Tämä komplikaatio numero yksi on seurausta komplikaatiosta numero kaksi. Aviosiippansa Steven (elokuvassa sarjan kaikkein sympaattisin mies, Steve, myöntää tehneensä aviorikoksen) pettämä Miranda nimittäin kertoo häiden aattona Kiholle, että olette hulluja kun menette naimisiin, se pilaa kaiken. Sananvaihdon seurauksena (tätä ei kyseenalaisteta) Kiho jättää Carrien "alttarille", ja tyttörevohka lähtee Meksikoon lomailemaan, vaikka Carrielle tämä on lähinnä toipumisloma.

Ja sitten, pikkuhiljaa, asiat alkavat jälleen muuttua hyväksi. Jäät sulavat, solmut aukeavat, käsi kurkottaa kohti kättä....

Rakkaus, komplikaatio ja loppurusetti, näin se menee.

Minusta on ehkä tullut vanha ja kyyninen, mutta tuo ei riitä enää. Sarjan kekseliäisyys ja viimeisiin kausiin kehkeytynyt ystävysten välinen lämpö ja inhimillisyys (ystävykset tukevat toisiaan huonoina aikoina: Mirandan aborttihanke ja äidin kuolema, Samanthan rintasyöpä, Charlotten lapsettomuus) eivät jostain syystä siirry elokuvaan. Vaikka Miranda, Charlotte ja Samantha tukevatkin Carrieta, niin kaikessa on jotakin "konemaista". Henkilöhahmot ovat ylimalkaan asettuneet aloilleen ja jotenkin nuivahtaneet - paitsi onnesta uhkuva Charlotte, joka on niin onnellinen, että pelkää kuplan jo rikkoutuvan.

Teatterista lähtiessä oli tyhjä olo. Ajattelin: tuhlattua aikaa. Ikäänkuin en olisi sitä osannut arvata. Mutta silti tunnen itseni hiukan petetyksi. Mutta ei minua kukaan muu pettänyt kuin minä itse.

Matkalla kotiin ystäväni sanoi, valitustani aikansa kuunneltuaan: "Niinhän elokuvissa aina on. Jotain pahaa tapahtuu ja sitten asia selvitetään. Ja yleensä loppu on onnellinen. Itse henkilökohtaisesti katson kaikkein mieluiten rikosdraamoja."

 

Kirjoittaja: Mariar

Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi Nono on saanut julkaistavakseen katkelman Juri Nummelinin ensi lokakuussa ilmestyvästä kirjasta Unohdettu Waltari (BTJ). Jurille lämmin kiitos mahdollisuudesta päästä ennakolta kurkistamaan Waltarin unohdettuun tuotantoon!


Elämän rikkaus (WSOY 1947)

Elämän rikkaus -näytelmän takakannessa sanotaan, että se "on monessa mielessä myönteisintä, idealistisinta, mitä Mika Waltari on kirjoittanut". Näytelmä tuntuukin hetkittäisessä naiiviudessaan olevankin jonkinlaista vastapainoa esimerkiksi Sinuhe egyptiläisen pessimismille ja kyynisyydelle. Toisaalta tekstissä kuitenkin näkyvät samat teemat kuin Waltarin laajemmassakin tuotannossa.
      Elämän rikkaus on lähes kamarinäytelmä: henkilöitä on yhdeksän ja kohtaukset sijoittuvat pieneen omakotitaloon ja sen tupakeittiöön, joka toimii samalla olohuoneena. Taloa asuttaa nelihenkinen perhe. Isoin lapsista, Kullervo, on jo muuttanut vaimonsa ja lapsensa kanssa asumaan, mutta käy silti taajaan lapsuudenkodissaan muun muassa tekemässä töitä - ahtaassa asunnossa lapsen kanssa hän ei pysty keskittymään ja vaimokin nalkuttaa. Taloon ovat jääneet asumaan lapsista Osmi, joka haluaa näyttelijäksi ja valmistautuu näytelmän alussa koe-esitykseen, ja Kauko, 17-vuotias poika, jonka kaikki luulevat olevan eniten kiinnostunut algebrasta. Äiti ja Isä esiintyvät näytelmässä nimittä ja kummallakin on omat murskautuneet haaveensa ja salaisuutensa. Seinällä on sodassa kuolleen Ilmari-pojan kuva, jolle äiti käy välillä uskoutumassa.
      Näytelmässä on lukuisia jännitteitä. Kullervon piikittelevä ja itsekeskeinen vaimo Tuulikki odottaa lasta toiselle miehelle, ja isä kokee olevansa surkeassa työssä, jossa hän ei pysty toteuttamaan itseään, vaikka hän on aikoinaan kirjoittanut runojakin. Äiti taas on uhrannut omat unelmansa ja yrittää vain pitää perheen ruoassa ja siisteissä vaatteissa. Keskeisessä kohtauksessa isä tuo vieraaksi humalaisen Runoilijan, tunnetun kirjailijan, jonka hän on löytänyt kadulta vaeltelemasta.
      Näytelmän dialogi on monisanaista ja heikoimmillaan naiivia. Se on myös epäuskottavaa, varsinkin kun näytelmässä on lukuisia kohtauksia, joissa Äiti vakuuttaa, ettei hän tiedä mitään, koska ei ole saanut muodollista kasvatusta eikä ole opiskellut hienoja asioita. Silti hän analysoi tilannettaan usein hyvinkin kaunopuheisesti.
      Naiiveimpia piirteitä näytelmässä on Kauko, joka yhtäkkiä ilmoittaa ryhtyvänsä kirjailijaksi: "Äiti! Minä olen kirjoittanut runon!" Äiti kysyy: "Runon? - Sinä? - Mutta - entä algebran laskut?" Kaukossa on selvästi kaikuja nuoren Waltarin tunteista, kun hän vastaa: "Äiti! Miten sinä voit puhua algebrasta, kun minulle on tapahtunut järkyttävintä, mitä koskaan olen kokenut. Äiti, etkö tajua! Olen kirjoittanut runon, oikean runon!" Ja hän jatkaa vielä:


Kaukon runoilijuus saa kovan kolhun, kun Runoilijaa pyydetään analysoimaan hänen tekstejään. Runoilija on krapulassa ja näyttää vain irvivän Kaukon runojen naiiveille sävyille ja Kauko raivostuu - oppiakseen kuitenkin myöhemmin, että kasvaakseen kirjailijaksi hänen täytyy opetella ottamaan kritiikki vastaan.
      Näytelmän lopussa kaikki ongelmat näyttävät selviävän ja näytelmään tulee entistä naiivimpi sävy, mutta aivan yksiselitteisen optimistinen lopetus ei kuitenkaan ole. Varsinkin Runoilijan hahmon myötä tarinaan tulee monimielisempiä sävyjä. Waltari pystyy, paisuttelevankin dialogin alla, osoittamaan, että kukaan ei ole hyvä eikä paha. Runoilija on epäonnistunut ihmisenä ja hän juopottelee aina saatuaan uuden kokoelmansa valmiiksi. Lisäksi hän ihastuu Osmiin ja auttaa tätä eteenpäin näyttelijän uralla, mutta Äiti näkee hänen lävitseen ja tajuaa, että mies on vain ohimennen ihastunut nuoreen tyttöön. Toisaalta Runoilija myös todella auttaa Osmia eteenpäin valitsemallaan uralla.
      Ratkaisujen myötä tarinaan tulee kuitenkin moralistisia sävyjä, jotka tuntuvat vierailta 2000-luvulla, eikä ole sinänsä ihme, että näytelmää ei ole julkaistu uudestaan.

- Juri Nummelin

Elävässä kirjastossa kirjojen tilalla on ihmisiä. Ihmiskirjat edustavat ryhmiä, joihin äkkiseltään liitetään eniten ennakkoluuloja ja stereotypioita. Esimerkiksi Seinäjolla järjestettävään Seinäkuun yöhön on haettu kirjoiksi seuraavia: poliisi, feministi, homo, lesbo, transvestiitti, ex-narkkari, ex-vanki, tummaihoinen, HIV-positiivinen, muslimi, sateenkaariperheen äiti/isä, anarkisti, maahanmuuttaja, romani ja kehonrakentaja.

Elävässä kirjastossa on kirjastomainen tila – siis lainaustiski, kirjastonhoitajia ja kirjastokortteja. Kirjaston kokoelma – eli ihmiskirjat - on kuvailtu kirjakansiossa. Pelisääntöihin kuuluu, että lainattava ja lainaaja eivät näe toisiaan ennen varsinaista lainausta. Ihmiskirjojen laina-aika vaihtelee (tosin tuntia pitempi se yleensä ei ole) ja suosituimpia kirjoja joutuu jonottamaan. (Oulun pääkirjaston tapahtumasta kerrotaan, miten lukijoita löytyi kaikille, mutta erityisen vilkkaasti lainattiin homoa, pappia, poliisia ja skitsofreenikkoa. )

Elävän kirjaston kirjoja valittaessa painotetaan laatua. Ihmiskirjojen on tarkoitus herättää lukijoissa kysymyksiä, hämmennystä ja uteliaisuutta. Lukeminen on kyselemistä ja kuuntelemista – lukija kysyy ja kirja vastaa, kukin omalla tavallaan. Kirjakin voi kysyä lukijalta. Suomen ensimmäisessä Elävä kirjasto –tapahtumassa (Maailma kylässä -monikulttuurifestivaalin yhteydessä 27 - 28.5.2006) kirjatkin lainasivat toisiaan.

Ensimmäinen Elävä kirjasto rakennettiin Roskilden rock-festivaaleille vuonna 2000. Tempaus kesti neljä päivää ja lainattavia kirjoja oli peräti 75 kappaletta. Elävän kirjaston käyttösäännöt ovat yksinkertaiset. Kirjojen tulee hyväksyä tulevansa lainatuksi tietyn stereotypian takia ja heidän tulee olla valmiita vastaamaan samoihin kysymyksiin yhä uudelleen. Lukija voi olla kuka tahansa, kunhan hän on halukas puhumaan kirjan kanssa. Lainaaminen perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen. Lainaajan tulee palauttaa kirja samassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa kuin hän on tämän lainannut.

 Tuleva viikonloppu on elävän kirjaston osalta erityisen vilkas. Kirjasto on pystytetty perjantaina 23.5.  Seinäjoelle ja Espooseen. Helsingissä ja Kuopiossa Elävä kirjasto on auki lauantaina ja sunnuntaina.

Lisää Elävästä kirjastosta Allianssin sivuilla ja Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia -kampanjan sivuilla.

Turun Sanomien juttu viime vuonna Turussa järjestetystä Elävästä kirjastosta.

Helsingin Sanomien juttu viime vuoden Helsingin kirjamessuilta.

Kirjoittaja: Luke
Kuva: Freefoto.com

 

Amerikkalaiset rakastavat kirjoja. USA:ssa kirjojen (ja lehtien) levikit ovat parhaimmillaan hyvinkin laajat ja markkinointikoneistot tehokkaat, kustannusala on iso bisnes. Itsenäisten, pienempien kirjakauppojen lisäksi monipuoliset ja viihtyisät kirjakauppaketjut kuten Barnes & Noble ja Borders (ainakin Barnes & Noblen liikkeissä voi vapaasti lukea ostoharkinnassa olevia kirjoja ja lehtiä nojatuoleissa tai peräti kirjakaupan kahviossa) ovat levittyneet laajalle, ja ne toimittavat kirjoja myös internetin välityksellä. Netistä onkin tullut merkittäjä kirjojen jakelukanava Amerikassa.

 

Televisiopersoona Oprah Winfreyn kirjakerho on ollut jymymenestys, USA:n vierailuni ajankohtana Winfreyn kirjakerhossa kokoonnuttiin nettiin uppoutumaan Eckhart Tollen teokseen A New Earth. Reading groupit, yksityisissä kodeissa tapaavat lukupiirit ovat yleistyneet. Ohjeita lukuryhmän perustamiseen ja pyörittämiseen löytyy - mistäpä muualtakaan - kuin netistä. Niitä, joiden lukeminen syystä tai toisesta takkuaa, auttaa mm. The Reading Group-organisaatio.

 

Amerikkalaista perua lienee myös Library Thing, jonka käyttäjät listaavat nettiin lukemiansa kirjoja, ja keskustelevat niistä. Siitä on jo olemassa suomenkielinenkin versio. Book Crossing on yhteisö, jolla on jäseniä 130 maassa. Book Crossingissa ideana on jättää kirja julkiselle paikalle jonkun toisen löydettäväksi. Tarkoituksena on, että kirjat kiertävät sattumanvaraiselta lukijalta toiselle. Teosten kulkua voi seurata internetissä, koska kirjat ovat BookCrossing-merkittyjä. Tämä tietysti vaatii osallistujilta aktiivisuutta. BookCrossing-sivustolta löytyy myös bibliofilian uusin ilmentymä, nimittäin AuthorCrossing.

 

Myös julkiset kirjastot (public libraries) ovat enemmän tai vähemmän hengissä. Amerikkalaiset yleiset kirjastot ovat ainakin käyttäjän näkökulmasta katsottuna hyvinkin samanlaisia kuin suomalaiset kirjastot. The American Library Association kehuu nettisivustollaan olevansa maailman vanhin ja laajin.

 

Kuka lukee?

Mutta kuka Amerikassa lukee ja mitä? Associated Pressin tekemän Ipsos-kyselyn mukaan mukaan naiset ja keski-iän ohittaneet ihmiset ovat Amerikan ahkerimpia lukijoita, vaikka myös yliopisto-opiskelijat ovat (sattuneesta syystä) kirjojen ja muiden luettavien materiaalien suurkuluttajia. Yleisellä tasolla naiset päihittävät miehet lukemalla yhdeksän kirjaa vuodessa, kun taas miehet tyytyvät neljään - luvut ovat luonnollisesti keskimääräisiä. Erityisen luettuja ovat uskonnolliset julkaisut ja populaari fiktio. (Lähde)

Connecticut State Universityn tekemän tutkimuksen America's Most Literate Cities 2007 mukaan ahkerimmat lukijat löytyivät vuonna 2007 Minnesotan osavaltion Minneapoliksesta, joka sijoittui lukijamäärissä kärkisijalle, ja Minnesotan St. Paulista joka sijoittui listalla kolmanneksi. Listan kakkonen oli Denver (Colorado), ja nelossijalle ylsi District of Columbia (siellä sijaitsee maan pääkaupunki Washington). Indikaattoreina tutkimuksessa käytettiin sanomalehtien levikkejä, kirjastojen määrää, kirjastojen resursseja, julkaisutoimintaa, opetusta ja internetin käyttöä. Tutkimuksessa huomioitiin vain kaupungit, joiden asukasmäärä on 250,000 tai enemmän. (Lähde)

Vierailulla amerikkalaisessa kirjastossa

Keskikokoisen yleisen kirjaston esimerkkitapaus löytyy Connecticutin osavaltion Enfieldistä (45,000 asukasta), jossa vierailin maaliskuussa. Siellä on kaksi yleistä kirjastoa, joista toisessa olen vieraillut useita kertoja. Enfieldin kirjastot lainaavat virkailijan mukaan kuukausittain 16,898 kirjaa ja 12,324 CD:tä ja DVD-tallennetta.

  

Enfieldin pääkirjasto (yllä) on rakennuksena ja toimitilana laatikkomainen ja melko mielikuvitukseton, mutta tietenkään puitteet eivät ole kirjastoissa ratkaiseva tekijä. Kirjat itse ovat. Kirjastossa vanhemmat lainakirjat odottavat lainaajaa hyllyissä ja uudemmat teokset on asetettu houkuttelevasti esille pöytätasoille ja hyllyihin - hyvin samantyylisesti kuin Suomen kirjastoissa. Yllä olevien kahden valokuvan kaikki matalat hyllyköt ja niiden päällykset on varattu uutuuksille! Suuri maa, paljon kirjapainotoimintaa, jatkuvasti uutuuksia kirjakauppoihin ja kirjastoihin...

  

Sinne tänne pitkin kirjastosalia on sijoitettu lukusoppeja ja nojatuoleja, jotka on verhoiltu kirja-aiheisilla kankailla. CD:t ja DVD:t löytyvät läheltä lainaustiskiä aakkostettuina, ja sanoma- ja aikakauslehdet löytyvät lehtilukusalista. Lehtisalin läheisyydessä on rypäs asiakkaiden käyttöön tarkoitettuja tietokoneita. Tietokoneita pääsee käyttämään ilmaiseksi kunhan naputtelee lainastokorttikoodinsa koneeseen (niin, ja lainauskorttihan on pikkuruinen, mittasuhteiltaan noin 5cm x 3xm avaimenperään kiinnitettävä muovitettu lipuke, samoin kuin monet kaupoista saatavat alennuskortit jne.). Surffausaikaa on tunti, mutta selaamista voi jatkaa syöttämällä koodi uudestaan koneeseen, mikäli koneelle ei ole muita tulijoita.

Reference librarianilta, jonka toimipiste on sijoitettu lähelle asiakkaiden käyttöön tarkoitettuja tietokoneita, voi käydä kysymässä neuvoja kirjahaku- ja tietokoneasioissa, ja hän myös vastaa asiakkaiden kyselyihin internetin välityksellä.

Myös amerikkalaisella kirjastolla on ystäviä

Amerikkalaisilla yleisillä kirjastoilla on "kirjaston ystäviä", siis paikallisia tukiyhdistyksiä - kattavampi yhteisö löytyy täältä: Friends of American Libraries U.S.A. Aiemmin mainitsemani lukutilastojen ykkösen Minneapolisin yleisten kirjastojen tukiyhdistys The Friends of the Minneapolis Public Library keräsi yli 7 miljoonaa dollaria vuonna 2007 alueellisen kirjastolaitoksen toiminnalle*. Ja koska Amerikka on vapaaehtoistyön luvattu maa voi kuntalainen auttaa kirjastoaan tekemällä vapaaehtoistyötä kirjastossa esimerkiksi hyllyttämällä kirjoja, lukemalla lapsille satuja tai vaikkapa ylläpitämällä kirjaston nettisivustoa.

  
Filmitähti kehottaa lukemaan (vas.) ja kirjastohuumoria: kirjanmerkki (oik.).

Linkkejä:

America's Most Literate Cities 2007, American Library Association (Amerikkalaisen kirjastolaitoksen historia. engl. kiel.), Presidential Libraries, Library of Congress, National First Ladies Library, School Libraries, Army Libraries, Librarian.net, LibraryThing, LibraryThing suomalainen versio, LibraryThing/blog, Bookgasm

*Kuitenkaan kaikkialla USA:ssa kirjastoja ei suinkaan pidetä oleellisena osana yhteiskuntaa. Library Journalin mukaan esimerkiksi Connecticutin osavaltion Bridgeportissa kaupungin pormestari haluaa kutistaa kirjastojen budjettia ja palata takaisin perusasioihin, toisin sanoen panostaa poliisi-, palo- ja koululaitokseen.)

Kirjoittaja: Mariar