"Elämän tarkoitus ei ole tulla onnelliseksi / tärkeintä on löytää kotiin"

(Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka)

Vilja-Tuulia Huotarinen, Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta koti?

Kaikki mahdollliset henkiset kodit: kirjat ja sanataiteen maailma ylipäätään, musiikki, teatterit, yhteisöt... Isoisäni oli maankiertäjä ja kulkukauppias; ehkä jonkinlaisena perintönä on ajatus fyysisen kodin liikkuvuudesta. Silti kaipaan selvästi maaseudun kohtua, omenapuiden varjostamaa talo-kotiakin.

Tarvitsetko kirjoittajana omaa tilaa, joka on varattu vain siihen tarkoitukseen. Jos, niin millaista?

Kun vasta haaveilen tulevista kirjoista, on hyvä käydä paljon ulkona ja ylipäätään olla erilaisissa tiloissa ja tunnelmissa. Kun sitten ryhdyn kirjoittamalla kirjoittamaan, olen kyllä aika tarkka tilan suhteen. Tällä hetkellä työpöytäni täytyy "näyttääkin tietynlaiselta" ennen kuin kirjoittaminen alkaa sujua. Samoin ympäröivän huoneen - on tärkeitä esineitä, joiden toivon olevan tietyissä paikoissa... Ja kun kirjoitan mieheni työhuoneessa, saan aina vähän uutta näkökulmaa teksteihini, teenkin niin siksi välillä tahallani. Kuitenkin luulen, että jos saan kannettavan, alan rakentaa mielenmaisemaa myös enemmän päänsisäiseksi eikä huoneella ole niin paljon merkitystä.

Millainen on tyypillinen työpäiväsi – vai onko sellaista?

Riippuu kirjoitusprosessin vaiheesta. Jos olen ryhtynyt jo kirjoittamaan kirjaa, kuten nyt toukokuussa olisi tarkoitus aloittaa nuortenromaanin toinen osa, aloittelen aamupäivällä - tunnin, kaksi - ja säädän todennäköisesti melkoisesti sähköpostien ja yhdistys- ym. asioiden kimpussa samalla... ruoan jälkeen iltapäivällä lueskeltuani kirjoja ja kenties käytyäni lenkillä pääsen toden teolla tekstiin kiinni ja kirjoitan pari kolme tuntia. Myöhemmin illalla on ehkä vielä tunnin, parin vuoro. Yleensä teksti on koko ajan tällöin mielessä jollain tapaa, takaraivossa, teki sitten mitä tahansa.

Jos teksti on viimeisillään, saatan aloittaa aikaisemmin aamusta ja kirjoittaa n.täysmittaisia päiviä välillä vain lukien tai viettäen aikaa Villen kanssa, mutta en juuri muuta.
 
Jos en ole vielä aloittanut kirjoittamaan esim. jostakin aiheesta / jos en ole vielä vedetty jonkin runomaailman tunnelmiin ja kysymyksiin, tavalliseen päivääni kuuluu enemmän opetustunteja (sanataidetta nuorille), enemmän runokeikkoja, kenties essee- tai artikkelitekstien kirjoittamista ja kirjallisen kentän töitä.

Iskeekö valkoisen paperin kauhu enää koskaan? Jos, niin miten pääset siitä eroon?

Tietoisuus siitä, että kaikki on kammottavan vaikeaa, iskee vähän väliä. Olen kuullut, ettei se edes helpota vuosien myötä, argh!!!! Mutta valkoinen paperi mun on helppo sotkea. Alan kirjoitella tunnelmia, ajatuksia ja kysymyksiä aiheesta, jota haluan tutkia (suhtaudun kaunokirjallisuuden kirjoittajan työhön vähän kuin tieteellisenkin kirjoittajan, tutkijan työhön) ja koetan päästä fiilikseen kuuntelemalla musiikkia, liikkumalla, lukemalla... Kutsun muiden kirjojen nopeaa selauslukua tekohengityksen antamiseksi omalle tekstille...

Siitä ei silti pääse mihinkään, että runo on prosessissa pitkän aikaa, kulkee pitkän matkan ytimen löytääkseen; ja proosa taas pakottaa tekemään töitä sivu toisensa jälkeen, että sanoja syntyisi ja juoni etenisi (vaikka senkin kirjoittaisi sitten vielä usean kerran uudelleen).

Esikoisrunokokoelmasi kohdalla muistetaan aina mainita, että sen teemana on tytön kasvu aikuisuuteen. Uudemman kokoelman taas väitetään käsittelevän naiseutta. Miten itse koet, onko sukupuoli runoissasi keskeisin teema?

Esimerkiksi kivun kohtaaminen on minulle monipuolisempi runojeni kuvallinen taso kuin pelkkä sukupuolikysymys.

Kuitenkin sukupuolikysymykset kiinnostavat minua - niiden risteyskohdat, murtumat, muotoutumat. En ajattele, että nainen on nainen ja mies on nainen. Vaan että naiseus on tekoja. "Naisen paikka" on täynnä tiloja ja kokemuksia naiseudesta eri muodoissaan, eri sukupolvilla ja -puolilla vaikka. Kulttuurinen, rakennettu naiseus. Onko esimerkiksi "nykynainen" (ei siis kukaan oikea ihminen, vaan rakennettu sana) feminiininen; jos on, millä keinoin? Tuleeko nainen yhä naiseksi vasta äitiyden kautta, jollainen käsitys huolimatta lukuisista muunlaisen elämäntavan valinneista ihmisistä yhä yhteiskuntamme piilorakenteissa tuntuu olevan? 

Sukupuolikysymykset ovat helppo pintataso, ikään kuin aihe. Teemat ovat syvemmällä. Itselleni tärkeää runoissani on esimerkiksi kivun ja surun käsittelemisen lisäksi jonkinlainen elämän painavuuden ja keveyden välinen dilemma. Lohtu ja lohduttomuus. Voima ja heikkous. Vannotut valat, niiden kyseenalaistaminen, usko ja epäusko.

Missä se naisen paikka on – vai onko se oikeastaan tila lainkaan?

Se on ajassa, vauhdissa, vaihtumaisillaan, liikkeessä - esim. tällä hetkellä sukupuoliroolit vahvasti murroksessa yhteiskunnassamme - ja myös alituinen horjuva porras, koska kukaan ei voi määritellä pysyvästi ja oikein, mitä on naiseus. Toivoisin, ettei naisen paikka olisi enää kärsimystä, mutta monessa yhteiskunnassa on yhä "luonnolliset naisen ja miehen työt" ja ne merkitsevät hierarkkista kuilua sukupuolien välille. "Naisen paikassa" ajattelen, että paikka on mielentila, tunnelma, paikka ketjussa, maailmankatsomus, rooli, leima, ilo, suru, elämäntapa, tila mahtua... Ja ennen kaikkea on kyse jonkun kokijan paikan, henkisen kodin etsinnästä - se, että kyseessä on nainen, antaa kokijalle identiteetin, eli se oli minua kirjoittajana haastava tapa tutkia maailmaa, muttei se tarkoita lukijan jäykkää sukupuolta.
 
Olet paitsi kirjailija myös opettaja. Millä tavalla tämä vaikuttaa kirjoittamiseesi?

Saan tehdä työkseni asioita sanataiteen saralta. Siinä suurin osa maailmaani. Opettajuudessa minua ei kiinnosta oikea ja väärä, vaan vuorovaikutus eläväisten ihanien nuorten kirjoittajien kanssa, ja tukena toimiminen kun tarvitaan toisia silmiä omalle tekstille. Oppilaat ovat myös innoittajiani, muusia usein.
 
Millaista oli kirjoittaa tyttökirjaa?

Kuulin välillä ikään kuin sanataideopettajan äänen: "Nyt vähän dialogia - ja syvennä kuvausta." Tällaisia ääniä en kuule runoa kirjoittaessani. Se varmasti kertoi siitä, että tässä ollaan nyt harjoitteluasteella vasta... Oli yllätys, miten eläviksi henkilöt tulevat. Ne ovat ihan oikeita tyyppejä elämässäni, Anette ja muut. 
 
Olet mukana esimerkiksi runoimprovisaatioryhmä Muuntajassa. Mitä julkinen esiintyminen merkitsee työllesi?

Yksi osa työtä ovat keikat, niin yksityiset runokeikat kuin Muuntaja. Hyvin pieni osa, teen kuussa ehkä 1-4 keikkaa. Mutta esiintyjän rooli on minusta kyllä kiehtova, ei aina helppo. Muuntaja on viihdettä: yleisö osallistuu runon tekoon ja kaikki tapahtuu spontaanisti, niin paljon "helpommin" kuin yksin kirjoittaessa. Se on myös hyvin yhteisöllinen kokemus.
 
Minkä parissa teet töitä tällä hetkellä?

Suunnittelen toista osaa Siljan lauluun. Kirjoitan esseetä Mirkka Rekolan runoudesta Parnassoon. Opetan netissä rakkausrunokurssia teini-ikäisille ja viimeisiä tunteja Viita-akatemian sanataidekoulussa. Suunittelen ensi syksynä Turussa alkavan Sanataidekoulu Kratin vuosijärjestystä. Runokirja haaveilun asteella, samoin eräs antologian koonti.
 
Onko Suomessa nykyisin tilaa runoilijoille?

Runoilijahan on aina marginaalissa, mutta minusta tärkeässä sellaisessa. Runokirjoille on ehkä juuri tällä hetkellä tilaa enemmän kuin vaikkapa viime vuosikymmenellä (vaikkei kaikkien kauppojen hyllyillä selvästikään!) mutta en tiedä, lukevatko ihmiset kuitenkaan enemmän runoja. Runojen lukeminen kun vaatii kuitenkin aikaa ja tottumista. Olisi hienoa, jos lehdistö ja muu media olisi vuoropuhelussa runouden kanssa muutenkin kuin vain kirjakritiikkejä julkaisemalla.

Kysymykset Valpuri

Kuva Heini Lehväslaiho

Vilja-Tuulia Huotarisen teokset:

Sakset kädessä ei saa juosta, runokokoelma
MOTMOT - Runouden vuosikirja  (toim. yhdessä Ville Hytösen kanssa)
Eksyksissä - Runoa ja proosaa, (toim. yhdessä Anu Laitilan [et al.] kanssa)
Naisen paikka, runokokoelma
Siljan laulu - tarina tyttöbändistä, nuortenkirja

Huotarinen wikipediassa
Runoja Tuli&Savun sivulla
WSOY:n kirjailijasivu
Huotarinen Runoraadissa
Runoimprovisaatioryhmä Muuntaja