"Niin siinä kävi. Olen ollut yksin tässä talossa. Sulkeuduin tänne - pelkäsin myös, totta kai. Ja sitten aloin rakastaa taloani. Tästä tuli kirjoittamisen talo. Kirjani lähtevät täältä, tästä valosta myös, puutarhasta." - Marguerite Duras-<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Istun hämärässä huoneessa, hämärässä, koska köynnökset peittävät ikkunan. Oksien välistä näkyy kaistale vastapäisen kerrostalon seinää, se on valkoinen. Keskusmetsästä kuuluu lintujen ääniä, on viileää, viileämpää kuin eilen. Pitäisi kirjoittaa, haluaisin kirjoittaa, mutta aamupävä on pitkä, en pidä kiirettä, lueskelen, juon loputtomasti kahvia, kunnes sydän alkaa lyödä ylimääräisiä, nopeita lyöntejä. Ja oikeastaan pitäisi tiskata ensin, raivata pöytä, nostella vaatemytyt lattioilta, käynnistää pesukone: epäjärjestys inhottaa, pölykoirat nurkissa, leivänmurut, en pysty keskittymään. Suljen puhelimen, lehtien läpi tihkuu vihreää valoa, suljen tuuletusparvekkeen oven ja tulee aivan hiljaista, maailma on nyt ulkopuolella, täällä olen vain minä ja ajatukseni, pesukoneen tasainen hurina.

"Pitää kirjoittaa. En pysty. Kukaan ei pysty. On sanottava: en pysty. Ja silloin kirjoittaa."

- Marguerite Duras-

Istun villapaita ylläni ja tuijotan näyttöä, lausetta joka on ilmestynyt valkoisuuden keskelle, se on kuin katkaistu raaja, irrallinen ja vailla merkitystä, käyttökelvoton yksinään. Turhauttaa, en tiedä miten jatkaa, päässä ei risteile ajatustakaan, tai kyllä risteilee, ne ovat vain vääränlaisia: muistinkohan maksaa puhelinlaskun, minne lähtisin lomalle? Pesukone on pyörinyt loppuun, se seisoo ääneti paikoillaan sinisessä kylpyhuoneessa, ulpukkakuvioisen suihkuverhon edessä. Asunnossa on jälleen kuuma, on avattava ikkuna, päästettävä linnut ja autot sisään taas, puiden havina. Ja sitten on käytävä pitkillä kävelylenkeillä, työssä, tavattava ystäviä, luettava. Ja koko ajan sisuksissa painaa iso musta möykky, kuin joku kasvain tai avaruusolion poikanen, epäonnistumisen tunne, en ole mitään, en pysty mihinkään. Mitä minä olen ilman kirjoitusta, tyhjä, identiteetitön, hajamielinen, huolimaton ihminen, pelkkää ohutta kuorta, pelkät seinät, talo vailla kalusteita ja asukkaita.

"Talo ei toimi yksin. Tarvitaan tapahtumia sen liepeille: ihmisiä, tarinoita, 'käännekohtia'"

- Marguerite Duras -

Mutta vaikka kirjoittaminen ei suju, imen itseeni kaiken mitä ympärilläni näen ja kuulen, kaikki on merkityksellistä, pienikin asia voi olla tärkeä: lehmän luu peltotiellä, kivenmurikoiden pitkät varjot, bussissa istuvan tytön kirjasta napattu satunnainen lause, pienen lapsen riemukas hyppy keskelle lätäkköä. Huomaan sellaisiakin mitä toiset eivät huomaa: neulanjäljet ystävällisen miehen käsivarressa. Kaikessa voi itää uuden idean, uuden runon siemen, kaikkea voi käyttää.

"Koko talo kirjoitti kun minä kirjoitin, kirjoittaminen oli kaikkialla." - Marguerite Duras-

Ja sitten yhtenä päivänä, tai kolmantena, istun linja-autossa, tuijotan edessä istuvan vanhan naisen niskaa, se on lyhyt ja päättäväinen, tartun mutkissa tiukemmin kauppakassiini ja toivon että jugurttipurkit eivät liiaksi hankautuisi toisiaan vasten, että ne pysyisivät ehjinä. Tuijotan edelleen    päättäväistä niskaa, sen kääntyilyä puolelta toiselle, kun yhtäkkiä tuntuu kuin päähäni puhkeaisi monta kymmentä pientä reikää, joista valo tihkuu sisään ja ulos, kaikki virtaa minuun ja minusta pois, eikä runo ole enää pelkkä tynkä, siinä on kaksi riviä lisää.  Eihän se vielä tietenkään riitä, ei ollenkaan, mutta nyt voin olla varma, että siitä todella tulee runo, loput säkeet tulevat kyllä, pitää vain odottaa, ehkä tunnin päästä, ehkä yöllä, ehkä huomenna. Ja kun kävelen katua kotiin ja avaan asuntoni oven, en ole tyhjä enää, en pelkät seinät, en kuori: maailma on minussa ja minä olen maailma, kaikkivoipa ja todellinen.   

"Kirjoitus tulee kuin tuuli; se on paljas, se on muste, se on kirjoitus, ja se katoaa niin kuin ei katoa elämässä mikään muu, ei kerta kaikkiaan mikään, paitsi elämä itse." - Marguerite Duras -

(Kaikki sitaatit Durasin teoksesta: Kirjoitan, Like 2005, suom. Annika Idström)

kirjoittanut Silumiini